Hei me tultiin teidän maahan - kootut rajamuodollisuudet

Purjeveneellä maasta toiseen matkustaminen on hienoa. Pääsee näkemään monia paikkoja suht kätevästi. Toisaalta maissaoloajasta saattaa mennä hyvinkin päivä rajamuodollisuuksien hoitamiseen. Välillä tuli jo ikävä EUn vapaata liikkuvuutta. Ajattelinkin tehdä nyt tähän oman blogitekstin siitä miten eri maissa on rajamuodollisuudet hoidettu. Joitain maita, kun ei tunnu kiinnostavan tippaakaan kuka sinne tulee ja toisissa maissa taas kiinnostaa hieman enemmän.

Teoriassa homma toimii kaikissa maissa samalla tavalla. Veneellä saavuttaessa pitää ilmoittaa viranomaisille saapumisestaan. Sen jälkeen käytäviä toimistoja on immigration, josta saadaan leimat passiin ja tarkastetaan keitä ollaan. Tulli, joka tarvittaessa tarkistaa veneen ja antaa clerance todistuksen eli matkustusluvan, jotta maasta saa poistua. Seuraavassa satamassa aina kysytään edellisen sataman clerance todistus. Yleensä pitää lisäksi vierailla satamatoimistossa, jossa satama antaa omat ohjeensa ja lähtölupansa. Sillointällöin tulee vierailla myös karanteenitoimistossa. Joku saattaisi ajatella, että nämä kaikki toimistot olisi kätevää sijoittaa saman katon alle, mutta yhdessäkään maassa ei näin ollut. Tuntui oikein, että mielellään sijoitetaan kaikki toimistot mahdollisimman kauas toisistaan. Lisäksi tyypillistä oli, että jokaisessa toimistossa piti täyttää ainakin viisi paperia, jossa kysyttiin kaikki veneen ja sen matkustajien tiedot. Yleensä samat tiedot piti täyttää useampaan kertaan. Osaisin yhä ulkoa kertoa Cara Mian pituuden sekä jaloissa että metreissä samoin leveyden, syvyyden joitakin muita tietoja. Osassa maista tämä maahan sisään ja uloskirjaus riittää. Joissain maissa pitää myös ilmoittaa missä maan sisällä liikkuu. Ja jotta rajamuodollisuudet eivät olisi liian helppoja pitää ne aina hoitaa arkipäivinä toimistoaikaan. Jos sattuu saapumaan vaikka lauantaina ja virastot ovat kiinni pitäisi teoriassa pysytellä veneellä kunnes rajamuodollisuudet on hoidettu. Tai muussa tapauksessa on laittomasti maassa. Tosin tuntuu ettei noissa tyynenmeren pikkuvaltioissa oikein ketään semmoiset asiat tuntuneet kiinnostavan..

Boraboralla lähtöluvan meille järkkäsi Manu. Manulla kuten monilla muillakin rajavirkailijoilla ei tainnut olla ihan tarkalleen selvää miten oman maan rajamuodollisuudet toimivat. Olimme nimittäin saaneet netistä vähän erilaista tietoa. Lähtölupa kuitenkin järjestyi vaikka vaatikin pari käyntiä yhden sijaan.

Piskuisella Suwarrowin saarella oli vain kaksi asukasta kuvan Harry ja hänen poikansa Paie, jotka toimivat ranger eli metsänvartijan toimenkuvalla. Heidän tehtäviinsä kuului myös rajamuodollisuudet. Hyvä, että oltiin ankkuria edes ehditty laskea, kun he olivat jo VHF- radiopuhelimella yhteydessä, että tulevat tarkistamaan veneen. Tärkeämpää kuin rikollisuuden estäminen taisi kuitenkinn tällä saarella olla saarelletulomaksujen kerääminen sekä saaren sääntöjen kertominen. Tällä luonnonkauniilla saarella oli hyvin tarkkaa ettei saa roskata millään tavalla.

Jotenkin etukäteen olin ajatellut, että Amerikan Samoalla varmaan on hirvittävän tarkkaa, kun kerran yhdysvaltoihin valtio kuuluu. Kuitenkin USA on Australian ohella kuuluisin maa tiukoista rajamuodollisuuksistaan. Päätimme olla särmiä ja jo ennen satama allasta alkaa VHF- radiopuhelimella huudella satamaan ohjeita mihin meidän pitää saapua. Kaikki huutomme menivät kuuroille korville. Sen enempää satamatoimisto, tulli tai poliisikaan ei kiinnostunut saapumisestamme. Veneellä satamassa pyöriessämme löysimme viimein kaksi miestä, jotka viittoivat, että tuokaa vene tähän. He olivat tullista. Tarkistivat veneen ja opastivat karun betonirakennuksen toiseen kerrokseen. Sieltä piti sitten juosta saman rakennuksen toiselle puolelle ja sitten vielä alakertaan. Tosin käytiin kaikki varmaan kolmeen kertaan läpi, kun mentiin väärässä järjestyksessä eri luukut. Tämän jälkeen bussin kyytiin ja kohti immigrationia, jossa kuvan letkeä hamepukuinen kaveri iski leimat passiin. Tuntui ettei tässäkään maassa ketään kiinnostanut mikään muu kuin se, että lähtiessämme maksoimme kaikki suht korkeat satamamaksut.

Passileima Amerikan Samoalla kertoo yöpymispaikan olevan Sailing Vessel Cara Mia.

Rajamuodollisuuksien ehkä huvittavin maa oli Vanuatu. Siellä immigrationiin tullessamme passivirkailija kysyi voisitteko tulla huomenna uudestaan, koska tänään tuli lento ja kaikki passin leimasimemme ovat lentokentällä. Siis oikeesti maa, jossa on niin vähän passin leimasimia, että niitä riittää joko lentokentälle tai satamaan, mutta ei molempiin..? No ei auttanut kuin tulla seuraavana päivänä takaisin, jotta saatiin ne leimat passiin.

Sitten mentiin toiseen ääripäähän Australia, johon emme siis edes menneet vaan purjehdimme maan edustalta osittain heidän aluevesillään Torresin salmen läpi. Ensimmäisen kerran jo vuorokausi ennen kuin olemme nähneet vilaustakaan maasta lentää Australialainen letokone veneemme yltä ja oikein kiertelee ottamassa valokuvia siitä. Tässä vaiheessa he ottivat myös VHF- radiopuhelimella yhteyttä ja kyselivät keitä olemme mistä tulossa ja minne menossa. Muistuttivat myös ettei meillä ole lupaa pysähtyä millään Australian saarella. Sama lentokone liiteli yllämme myös muina päivinä ja halusi vielä toistekkin keskustella radiopuhelimella.

Ainoa maa, joka oikeasti otti yhteyttä radiopuhelimella oli Australia ja koomista on ettemme edes vierailleet kyseisessä maassa.

Idiooteimmat rajamuodollisuudet palkinnon kuitenkin voittaa Indonesia. Etukäteen olin lukenut varoitteluja vaikeista rajamuodollisuuksista, kun pitää hankkia purjehduslupa maahan. Kuitenkin iloisena otin vastaan uuden tiedon ettei purjehduslupaa enää tarvita vaan riittää, että täyttää kaikki veneen ja matkan tiedot heidän nettiportaalissaan. Tämä nettiportaali oli yksi typerimmistä nettisivuista millä olen koskaan vieraillut. Käytin tunteja matkamme tietojen täyttelyyn huonolla netillä ja silti sivusto aina kaatui eikä tietenkään muistanut mitään jo täytettyjä tietoja. Viimein ulkoistin täyttöoperaation drinkkipalkalla muualle eikä se suomen paremmalla netillä ollut kuulemma ollut yhtään sen järkevämpi sivusto. Kuitenkin turvallisin mielin saavuimme indonesiaan sillä hei paperihommat oli hoidossa. Jo satamaan tultaessa Michael paikallinen "jahtiekspertti" tarjosi maksua vastaan palveluksiaan auttaakseen meidät läpi rajamuodollisuuksien. Hintaneuvotteluiden jälkeen otimme palvelun. Silloin selvisi, että nämä nettiin täyttämämme tiedot eivät oikeasti ole missään. Vaan ne olisi pitänyt kaikki paperit tulostaa. Hienosti meni siis sekin. Eli loppupeleissä olin käyttänyt tunteja paskassa nettiporttaalissa aivan turhaan. Rajamuodollisuudet saatiin kuitenkin hoidettua tosin kaksi käyntiä se vaati. Ja kätevästi immigration ja tulli sijaitsivat eri puolilla kaupunkia noin puolen tunnin taksimatkan päässä toisistaan.

Lentokoneella tultaessa suomalainen ei tarvitse indonesiaan viisumia, mutta syystä jota en täysin käsittänyt veneen miehistö sellaisen tarvitsee. Lisäksi viisumi piti maksaa US dollareina mikäli viisumin halusi aamulla hankkia. Sillä vaihtokurssi indonesian rupioihin tuli aina vasta iltapäivällä. Viisumi piti siis käydä ostamassa pankista. Eli käytävia paikkoja oli pankki, immigration, tulli ja karanteenitoimistot. Jotka siis kaikki olivat tietenkin eri puolilla kaupunkia ja kaikissa oli myös keskellä päivää siesta aika jolloin kukaan ei palvellut asiakkaita.

Kuva Kupangin tullin portailta.

Muutama kerta tuli miettyä mihin ne kaikki paperit mitä olen käsin kirjotellut sitten menevät. Toivottavasti hyvään käyttöön. Ehkä joku byrograatti saa niistä sisäistä tyydytystä. En vieläkään ymmärrä miten veneilijät joutuvat juoksemaan ympäri kaupunkia toimistosta toiseen ja lentomatkustajat saavat hoitaa kaiken kätevästi kentällä. Jos jotain asiaa reissusta ei ole ikävä niin rajamuodollisuuksia. Toisaalta olipahan avartava kokemus. Tiedän nyt, jos kaikki menee pieleen mihin maahan kannattaa kadota ilman, että ketään kiinnostaa :). Niin ja se ei muuten ole Australia.

Myrskyinen matka kohti iloisten ihmisten Vanuatua

3.9.2016 lähdettiin viimein liikkeelle Wallikselta ja käännettiin kurssi kohti länttä. Yöllä kova tuuli ja aallot. Mentiin nukkumaan ja vene oli kääntänyt suuntaa 180 astetta. Myöhemmin yöllä vielä skuuttiköysi katkesi ja mentiin loppuyö tuuliajolla ilman purjeita. Tästä huolimatta oltiin edetty yli 100 meripeninkulmaa. Aamulla yritin istua pihalla, mutta siitä ei meinannut tulla mitään, kun tuli aina välillä iso aalto ja sen mukana kuutio vettä syliin. Nukkuessa piti pitää myrskylaidat päällä. 

5.9.2016 Kiva ilma edettin noin kuutta solmua. Ohitettiin päivämääräraja, joka tarkoittaa sitä, että vuorokausi muuttui samoin muuttui myös pituuspiiri. Siirryimme siis läntisestä itäiseen. Eli matka Lontooseen, jossa nollameridiaani sijaitsee oli tästä lähtien lyhyempi purjehtimalla itään kuin länteen päin. Kapteeni hieman kipeännä, joten juhlistin merkkitapausta yksin kannella juoden seitinohuet ja lukemalla Aku Ankkaa. 

6.9.2016 Tänään kypsyi noin sata banaania samaan aikaan. Ensimmäiset 10 olivat herkullisia. Seuraavat 10 vielä ihan maukkaita. Kolmannet 10 alkoivat jo tökkimään. Ja minäköhän takia ostettiin 100 banaania?! Ai niin koska halvalla sai. No tulipahan todistettua, että banaaneilla voi korvata lounaan sekä illallisen. Ilma hyvä, matka edennyt noin 120merimailia vuorokaudessa. Saatiin kala kiinni, mutta vonkale vei koukun mukanaan.

7.9.2016 Saatiin Barracuda. Kapteeni ei syönyt, koska kalassa jotain outoa. Matoja? Minä söin läpipaistettuna. Oli hyvää. Tehtiin myös kookosjuomaa kapteenille itsehän sitä en enää uskalla juoda ekan kerran draumojen takia.

8.9.2016 Viimeyön nukuin harvinaisen hyvin. Päivä on ollut kaunis ja on tullut luettua paljon kirjaa. Matka etenee erittäin hyvin.

9.9.2016 Tänään melkein saatiin iso mahimahi tai tonnikala. Kala oli koukussa kiinni ja teki näyttäviä hyppyjä ilmaan, kunnes pääsi karkuun. Vitutti. Tein munakasta.

10.9.2016 Yöllä kova keli. Kapteeni arveli tuulta noin 18m/sek (tuulimittari rikki niin ei tarkkaa lukua). Tuuliperäsin mennyt rikki. Yritin korjata. Ei onnistu kovassa aallokossa. Käsiohjalla lähes koko päivä. Isoja aaltoja. Isoin toi tuhansia litroja vettä kannelle ja purjeen päälle. Painava bensakanisterikin melkein lensi laidan ylitse aallossa. Kapteeni kipeä. Ulkona kylmä, koska missään vaiheessa ei ehtinyt kuivua, kun aina seuraava aalto tuli ja kasteli. Myös lentokaloja kannelle. Kaikkialla märkää. Keittiö suunniteltu huonosti näitä kelejä varten siellä liukastuu jatkuvasti, kun laiva keinuu ja vettä on lattialla. Eikä kaapeista saa mitään tarvaraa otettua ilman, että koko kaapin sisältö tulisi syliin. Illalla autopilotti päälle ja nukkumaan. Märkiin lakanoihin. No eipä uni muutenkaan kummoista noissa aalloissa. 

Parasta kovassa kelissä ja isossa aallokossa on ruorissa oleminen. Välillä aalloista sai otettua vauhtia uskomattomalla tavalla. Aalloilla surffatessa vene meni ajoittain yli kymmentä solmua puolikkaalla keulapurjeella ja tuntui kuin olisimme lentäneet äänettömästi veden päällä. Sitä tunnetta ei moottoriveneellä voi ikinä saavuttaa. Toisaalta tuossa kelissä käsiohjalla oleminen käy muutaman tunnin jälkeen myös raskaaksi. Kuitenkin yksi hienoimmista asioista mitä voi tehdä.

Yritin mennä sänkyyn nukkumaan, kun iso aalto juuri samalla hetkellä, kun toinen jalka oli jo sängyssä iski. Lensin suoraan sängystä lattialle seurauksena kolme kämmenen kokoista mustelmaa. Kuvan pohjemustelman lisäksi reidessä ja olkapäässä kämmenen kokoiset mustelmat. Toisaalta matka eteni hyvinkin nopeasti vaikka purjeet reivattiinkin pelkiksi puolikkaiksi.

Väsynyt mutta onnellinen. Silmäpusseista tunnistaa myrskyveneilijän. 

Joku sardiini.

Minimalistista taidetta.

Lenni lentokala piristi päivää.

Voi se olla tämmöistä leppoisaakin.

11.9.2016 Aika kova aallokko. Tosin onneksi ei enää niin paha keli kuin edellisenä yönä. Tuuliperäsin yhä rikki niin käsiohjalla koko päivä. Pisin putki 6h yhtä kyytiä. Väsyttävää hommaa noissa aalloissa. Keskiaallonkorkeus about 5m. Saavuimme Vanuatulle tosin ehti tulla pimeä ennen kuin päästiin ankkuriin Luganvillen kaupungin edustalle.

Vanuatu on tyynenmeren itsenäinen saarivaltio, joka sijaitsee noin 1750km australiasta itään. Vanuatu koostuu 83 toisiaan lähellä sijaitsevasta saaresta, joista suurimmalla Espiritu Santolla pysähdyimme Luganvillen kaupungin lähistölle ankkuroituna. Maan asukasluku on noin 280 000 asukasta. Vanuatulla huomasi heti, että nyt saavuttiin eri kulttuuriin kuin aiemmat polynesialaiset saariryhmät. Vanuatulla ollaan melanesialaisia. Eli asukkaiden kulttuuri oli täysin eri ja ulkonäkökin ihan toisenlainen. Vanuatulaiset olivat paljon tummempia. Saariryhmää kutsuttiin aiemmin nimellä Uudet Hebridit ja siellä ovat hallinneet vuoroin ranskalaiset ja vuoroin britit. Tästä johtuen Vanuatun oma kieli on omituinen yhdistelmä englantia ja paikalliskieltä. Saariryhmän itsenäistyttyä 1980 valtion nimeksi tuli Vanuatu.

Luganvillestä löytyi ihana ruokatori, jossa kaikki kojujenpitäjät olivat maalanneet omat kojunsa mahdollisimman houkuttelevan näköisiksi.

Hedelmätorilla myytiin kaikenlaisia hedelmiä ja tarjolla hedelmien kantamiseen ei ollut muovipusseja vaan kauppiaiden itsepunomia koreja. Hedelmätori oli myös auki 24/7 ja myyjät yöllä nukkuivat paikanpäällä. 

Luganville oli kaikin puolin kaunis kaupunki ja verrattuna polynesian saariin edullinen. Etenkin taksit olivat todella edullisia 1-3e taksimatkat.

Tässä söpössä ravintolassa syötiin lounasta.

Tämmöinen luotsivene oli rannassa. Onneksi me osattiin perille ilman luotsia.

Paikallinen englanti oli vähän niinkuin suomalaiset kirjoittaisi englantia kuten lausutaan welkam!

Vanuatu oli kaunis paikka ja ihmiset olivat ystävällisiä. Jäi kaipuu näille saarille palata joskus vielä pidemmäksi aikaa.

Veneemme oli ankkuroituna paikallisen hotelli resortin rannan läheisyyteen. Resortin väki toivotti tervetulleeksi ja saimme käyttää resortin uima-allasta, suihkuja ja jopa hakea kanistereilla vettä ilman maksuja. Toki sitten jätimme paikkaan ihan kivasti rahaa ostamalla drinksuja ja ruokaa.

Pizza vaikkei ollutkaan erikoien maistui taivaalliselta merimatkan jälkeen. Oli muuten varmaan ensimmäinen pizza ikinä, joka tarjoiltiin hopealautaselta. 

Paikallista valuuttaa. Vanuatulla on keksitty benji hyppy, joten setelissäkin on kuva hyppytornista.

Maittava ateria pikkukojussa.

Yhteiskuva ihanan kokkimme kanssa, joka kertoi pitävänsä ravintolaa auki joka päivä paitsi sunnuntaisin, jolloin hän menee kirkkoon.

Paikalliset koulutytöt halusivat yhteiskuvaan kanssamme. Muutenkin erotuin joukosta koko maassa noin kilometrin päähän. Onneksi paikalliset olivat todella mukavia ja nauravaisia. Oikein onnellisten ihmisten maa.

Yhtäkkiä kaikkialla alkoi torvet soida ja ihmiset huudella. Ihmettelimme mistä on kyse. Oli kyse suuresta tapahtumasta eli jalkapallosta. Uuden Seelannin jalkapallojoukkue oli tullut pelaamaan paikallista joukkuetta vastaan ja hävinnyt! Koko kaupunki sekosi ja meille kerrottiin, että tuolla kaksi autoa meidän edessä ajavassa autossa oli maan presidentti juhlimassa voittoa.

Löytyi myös merimiesten baari.

Kovassa kelissä meni veneellä rikki vähän kaikenlaista. Tässä on kapteeni suorittamassa korjauksia mastossa. 

Minun tehtäväni oli hinata kapteeni sinne mastoon. On nuo vinssit hieno keksintö. Ilman niitä en kyllä nostaisi köysillä ketään mihinkään. Vinssillä meni suht kivuttomasti.

Cara Mia ankkurissa.

Kapteeni ja uusi hattu.

Ennen matkan jatkumista kävin vielä hedelmätorilla ostoksilla. Vajaalla $10 eli noin 7e sai tämän verran eväitä veneelle. Jälkiviisaana olisi voinut ostaa hieman enemmän greippejä ja mandariinejä ja jättää tomaatit ostamatta.

Yksi saaren suurimmista vientituotteista on kopra, jota saadaan kookospalmuista. Kuvassa yksi kopraviljelmistä Vanuatulta lähdettäessä..

Vanuatu saa kyllä ykkösmatkailusuosituksen näistä tyynenmeren saarivaltioista. Sinne pääseminen on suht helppoa lennolla Australiasta. Tunnelma saarilla mitä leppoisin. Ihania iloisia ihmisiä ja hintataso oli kohtuullinen etenkin verrattuna Tahitiin, Boraboraan tai Wallikseen. Eli jos etsii matkakohdetta missä on kristallinkirkkaat vedet lämmin ilma ja ihania ihmisiä Vanuatulle kannattaa mennä. Itsekkin voisin mielelläni vielä jonain päivänä sinne palata saaria enemmän tutkimaan.

Wallis & Futunan kuninkaat

Olin iloinen, kun viimein pääsimme uudestaan merille Amerikan Samoan jälkeen. Tässä vaiheessa kuitenkin meni matkasuunnitelmat vähän uusiksi. Se oli tiedossa jo aiemmin, että Claire aikoi jäädä Cara Mian kyydistä pois. Yllätyksenä tuli se, että Nikke, jonka alunperin oli tarkoitus olla kyydissä Indonesiaan asti aikoi myös jäädä matkasta pois. Kapteeni ei halunnut yksin purjehtia haastavan torresin salmen lävitse, joten kaikkien alkuperäisten suunnitelmien vastaisesti päädyin jäämään Cara Mian kyytiin Indonesiaan asti. Kuitenkin viimeiselle yhteiselle purjehdukselle nousi veneeseen vielä nelihenkinen miehistömme ja otimme suunnan kohti Wallista.

Matka alkoi hyvällä tuulella 6-9solmun nopeudella edeten.

Välillä sen sijaan, että olisimme saaneet kalan veneeseen pääsi se karkuun. Tähän koukkuun nappasi hieman isompi vonkale, joka onnistui vetämään melko massiivisen koukkumme suoraksi.

Aina ei syöty kalaa vaan välillä carbonaaraa. Lisäksi yhtenä päivänä (30.08.2016) päätimme niken ja clairen kanssa tehdä jälkiruuaksi kookoksista kookoskermaa, jota oli meille opetettu Suwarrowilla tekemään kapteenille lääkkeeksi. Ajatus oli, että jos sitä ihan vähän juo vaan jälkkäriksi. Ahkeroitiin kookokset valmiiksi ja join itse noin 4cm lasin pohjalta ja Claire ja Nikke about saman verran. Oli älyttömän hyvän makuista. Kuitenkin lopputuloksena juoksimme seuraavan yön vessassa. Ja sain kookoksen makuisia röyhtäyksiä jatkuvasti enkä kyennyt syömään tai edes haistamaan kookosta moneen päivään. Eli jääköön jatkossa kookoskerma lääkkeeksi niille, jotka sitä tarvitsevat.

31.8 saimme saaliiksi tonnikalan.

Claire ja Nikke perkaamassa tonnikalaa.

Herkullisista fileistä tehtiin mm. sashimia.

Ehdittiin aika monta ristiseiskaa pelata.

Wallis oli viimeinen yhteinen satama, joten korkkasimme sen kunniaksi kuohuviinin.

Wallis ja Futuna on Ranskan merentakainen territorio vähän kuten Ranskan Polynesia siellä käy myös samat tahitin rahat. Alue koostuu kahdesta isommasta saariryhmästä Walliksesta ja Futunasta. Vierailimme Walliksella, jolla sijaitsi pääkaupunki Mata-Utu noin 8000 asukaan metropoli. Koko Walliksella ja Futunalla on noin 12 000 asukasta. Teoriassa tämä alue kuuluu Ranskalle ja noudattaa Ranskan lakeja kuitenkaan kuulumatta EUhun. Käytännössä kuitenkin valta on paikallisilla kuninkailla. Kyllä monikossa kuninkailla sillä tokihan 12 000 ihmisen hallitseminen on sen verran haastavaa, että siihen tarvitaan kolme kuningasta ranskan presidentin lisäksi. Kuninkaat kunnioittavat paikallisia heimolakeja. Suurin työllistäjä on maatalous ja julkinen sektori, mutta työttömyysluvut ovat korkeat. Vaurautta tulee lähinnä ranskasta. Periaatteessa maassa vallitsee Ranskan oikeussysteemi, mutta kuninkailla on suuri valta. 

Vuonna 2005 syntyi pienoinen kriisi, kun Walliksen (Uvea) kuninkaan lapsenlasta syytettiin murhasta. Hän oli ajanut humalassa autolla miehen kuoliaaksi. Kuningas ei luovuttanut lapsenlastaan ranskalaisen oikeuden eteen vaan otti hänet palatsiinsa turvaan ja ilmoitti, että lapsenlapsen tapaus käsitellään heimo oikeudessa. Ranskalaiset eivät oikein tästä tykänneet samoin kuin osa kansasta ja tästä seurasi mielenosoituksia. Lapsenlapsi tuomittiin 18kuukaudeksi vankilaan, mutta kuningas, jonka palkan muuten ranskan hallitus maksaa, ei luovuttanut lapsenlastaan vankilaan. Loppupeleissä ranska uhkasi lähettää kaikki Wallikselta ja Futunalta ranskaan opiskelemaan tai töihin tulleet henkilöt takaisin saarelle. Tämä ilmeisesti oli bluffia, mutta saattoi toimia sillä moninaisten vaiheiden jälkeen kuninkaan lapsenlapsi pidätettiin palatsin pihamaalla ranskalaisten poliisien toimesta. Kuningas kuitenkin sai tämän useita kuukausia kestäneen episodin jälkeen jatkaa virassaan. Eli kuka tässä oli voittaja on vaikea sanoa. Kuitenkin kertoo paikasta aika paljon, kun 12 000 asukaan maan yksi kolmesta kuninkaasta pystyy useita kuukausia vastustamaan ranskan oikeusjärjestelmää.

Koira.

Walliksen asukkaat ovat hyvin uskonnollisia mikä näkyi paitsi isoina kirkkoina myös pienempinä temppeleinä ja jeesuspatsaina, joita oli ympäriinsä muuten vaatimattomassa kaupungissa.

Uvean eli Walliksen kuninkaan palatsi Mata Utun "keskustassa" lähellä ankkuripaikkaamme.

Ensimmäisen illan auringonlasku oli upea.

Paitsi lomailua pitää veneilijän hoitaa maissa aina myös velvollisuuksia, joita ei tässä maassa ollut tehty helpoksi. Kukaan kadulla tapaamistamme ihmisistä ei muka tiennyt mistään mitään. Vaikka meillä oli ranskankielen tulkkikin. Meni monta päivää ennen kuin saimme selville mistä voimme ostaa jäitä. Vielä kauemmin meni selvittää mistä saamme täytettyä veneen vesitankit, koska edessä oli pitkä merimatka. Aina satamatoimistossa sanottiin, että ei me tiedetä, mutta ehkä illalla, ehkä huomenna, ehkä joskus on paikalla ihminen, joka tietää. Kävimme paikalla useamman kerran ja ikinä kukaan ei tiennyt. Viimeisellä kerralla löysimme rakennuksesta ihmisen, joka ei ollut siellä töissä ja kertoi meille missä on vesihanat. Viimeisenä tekonamme haimme hanoista vettä kanistereilla ja täytimme veneen vesitankit. Saimme vasta loppuvaiheessa kuulla veden olleen sadevettä. Ilmeisesti puhdasta kuitenkin, kun ei sairastuttu.

Teimme kapteenin kanssa kävelyretken ympäri Walliksen saarta ja löysimme viehättäviä taloja ja ravintoloita, jotka olivat kaikki kiinni. Mistään ei saanut ostaa ruokaa tai juomaa kuin vain tiettyinä kellonaikoina. Illallisen ulkopuolella juuri mikään ei ollut auki.

Rannalta löytyi jättisimpukoita.

Kävimme yhden hotellin pihassa etsimässä ravintolaa (joka oli kiinni) ja vessaa, (jota sain käyttää) ja löysimme samalla tämän söpöistä söpöimmän koiranpennun. Tämän olisin voinut viedä kotiin.

Paikallinen hautausmaa.

Myös kaikkien hautojen ja ristien ympärille oli laitettu lei- kukkaseppele ja joskus myös huiveja roikkumaan.

''

Löysimme ihanan pienen kojun, josta illalla sai ruokaa. Tosin tässä maassa katukojunkin ruoka maksoi semmoisen 25e.

Ruoka oli sen arvoista. Aivan mielettömän hyvää kastiketta missä oli chiliä, voita, kookosta ja jotain muuta suussasulavaa ja ravut olivat mahtavan maukkaita.

Jeesuskin oli saanut lein kaulaansa.