Hobittien maassa ja seitsämän metrin pudotus

Ilman autoa matkustaessa tavaroita pitää raahata ihan eri tavalla kuin autoillessa. Joten suosiolla todettiin, että ollaan loppuaika samassa kohteessa. Ja kohteena Rotorua, jossa itse olin jo aiemmin käynyt ja pidin kovasti. Nooralle ja Sirpalle uusi kohde. Ja hostelliksi jo kertaalleen hyväksi todettu Rotorua Central Backcakers. Rotoruasta oli enemmän jo aiemmissa blogiteksteissä:

 http://nomoresauna.blogspot.fi/2016/07/ihanat-kuumat-lahteet-rotoruassa.html

http://nomoresauna.blogspot.fi/2016/07/geysereita-maoreita-ja-vahan.html

http://nomoresauna.blogspot.fi/2016/07/hells-gate-uskomaton-paikka.html

http://nomoresauna.blogspot.fi/2016/07/lisaa-turistikohteita-wai-o-tapussa.html

http://nomoresauna.blogspot.fi/2016/07/kavelyretki-rotoruassa.html

Majapaikkamme Rotorua Central Backbackers on kiva hostelli hyvällä sijainnilla. Bonuksena oma kuuma mineraaliallas, johon pystyi mennä lillumaan.

Rotoruan Kuirau Park- puisto on ihanan helppo paikka tutustua maan pinnassa tapahtuvaan vulkaaniseen toimintaan. Höyryävää vettä, kuplivaa mutaa ja kaikki lähellä kaupungin keskustaa hyvien kävelypolkujen ympäröimänä. Oma jalkanikin oli toipunut sen verran, että pystyin tänne kävelemään.

Hieno paikka kaikkiaan.

Rotorua viimeinen Uuden Seelannin kaupunki reissullamme, joten ohjelmassa oli hieman tuliaishoppailua luontokohteiden lisäksi.

Suosikkitapani retkeillä. Viinipullo mukaan ja penkki kauniiden maisemien ääressä :). Mikäs sen parempaa.

Tyttöporukkamme pääsi myös kylpylään, johon vesi tulee suoraan kuumista lähteistä. Polynesian Spa on yksi ihanimmista kylpylöistä, joissa olen käynyt. Ja kivaa oli saada tytöt sinne mukaan nauttimaan maisemista ja kuumasta vedestä :).

Yksi Uuden Seelannin huippujutuista on, että siellä on kuvattu Taru Sormusten Herrasta elokuvat. Muutamilla muilla kuvauspaikoilla olimme jo käyneet, mutta nyt oli se kauan odotettu hetki, kun pääsimme viimein Hobittoniin eli suomalaisittain Kontuun, joka on Taru Sormusten Herra kirjoissa ja elokuvissa pienten hobittien koti. Kyseessä siis paikka, jossa elokuvat on kuvattu. Mutta viimeisimpien Hobitti elokuvien kuvauksissa lavasteet rakennettiin pysyviksi ja paikkaa alettiin hoitamaan. Tämän jälkeen siitä on tullut yksi Uuden Seelannin suosituimmista turistikohteista. Hinta olikin sen mukainen. Bussikuljetuksineen reilut 80NZD eli noin 50e. Reissu oli kuitenkin sen arvoinen.

Mahtava puu kukkulan laella on feikki. sain sieltä myös mukaani yhden puusta pudonneen lehden. Se lehti on julkkis. Ollut Hobitti elokuvissa. Lisäksi opas kertoi pienen tarinan. Kun puu oli saatu valmiiksi ja ohjaaja Peter Jackson tuli paikalle ja kuvausten piti alkaa totesi hän, että puun lehdet ovat väärän vihreät ja käveli pois. Lavastajien piti sitten maalata uudestaan puun kaikki lehdet oikeammalla vihreän sävyllä.

Koko Hobitton oli ihanan vehreä ja siellä työskenteleekin useampi puutarhuri pitämässä viljelykset ja tilukset kunnossa. Toisaalta noilla kävijämäärillä ja lipunhinnoilla varaa parille puutarhurille maksaakkin. Paikalle tuli 15minuutin välein turistibussi. Bussilastillinen ihmisiä käveli alueen läpi aina oppaan mukana. Jos jäi vähänkin omasta ryhmstä jälkeen, kun kuvaili majoja niin perästä tuli jo seuraava ryhmä. Olisin helposti voinut viettää paikassa vaika koko päivän, mutta oli pakko pysyä ryhmän mukana.

Bagend eli Bilbo Reppulin koti.

Koko paikka oli täynnä riemastuttavia yksityiskohtia, kuten tämä taulu yhden Hobittin kolon edessä.

Yhdessä Hobitti-ikkunassa oli juustokokoelma.

Ihanasti kyllä sulautuivat maisemaan hobittinkolot. Ja tekopuukin olisi voinut olla oikea.

Kukkia vihannesmaita ja muutenkin kasveja oli valtavasti.

Pääsimme myös Pomppivan Ponin majataloon, jossa sai valita haluaako Hobittikaljan tai Hobittisiiderin. Siideri oli salaisella reseptillä lähiseudun panimossa tehtyä ja erittäin hyvää. Tiukkaakin tiukempi aikataulu ei kuitenkaan joustanut kun 15min pysähdykseen, joten sen pintin sai aika vauhdilla vetäistä ja varsinkin, kun halusi myös valokuvia ottaa niin no ei paljon ehtinyt välissä hengähtää.

Kaukaa katsottuna hobittin kolot sulautuvat maastoon.

Pomppivan ponin majatalossa paloi takoissa tulet ja oli kovin tunnelmallista. Olisin voinut jäädä vaikka yöksi.

Ihan pariksi minuutiksi ehti istahtaakkin.

Alueella ja koko Uudessa Seelannissa oli tuhansia ja tuhansia lampaita, kuvassa jokainen valkoinen pilkku on lammas. Taru Sormusten Herra elokuvissa lampaat vähemmistössä. Veikkaisin, että jonkun editoijan tehtävänä on ollut editoida kaikista maisemaotoksista lampaat pois.

Kauempaa katsottuna ei olisi tiennyt, että sinne kätkeytyy ihana Kontu eli Hobitton.

Rotoruan entinen kylpylä nykyinen museo on puistoineen aika upea.

Järvi, palmuja ja aurinkoa. Ei huono.

Uusi Seelanti on kuuluisa erityisesti Extreme urheilukohteena. Koska en ikinä menisi hyppäämään benjihyppyä tai muuta vastaavaa ajattelin, että sopivan hurja aktiviteetti voisi olla koskenlasku. Kuinka paha se muka voisi olla..? Kuitenkin extremeä haluttiin, joten kohteeksi valikoitui Kaituna joki, jossa on maailman korkein vesiputous mihin järjestetään ihan koskenlaskuretkiä. Kyllähän hurjemmistakin joista porukkaa kumiveneellä alas tulee, mutta silloin ei sitten enää firmoja löydy retkiä järjestämään. Koskenlaskussa on olemassa luokitussysteemi, jolla erilaiset kosket luokitellaan niiden haastavuuden perusteella luokitukset ovat yhdestä kuuteen niin että ykkönen on helpoin ja kuutonen haastavin. Meidän valitsema retki oli luokitukseltaan viisi. Firma lupasi kuitenkin, että sopii myös aloittelijoille tämä retki. En tiedä miten, mutta sain puhuttua jotenkin itseni siihen, että tämä on hyvä idea ja sen lisäksi houkuteltua myös Sirpan ja Nooran mukaan. 

Koitti se aamu, kun meidän oli tarkoitus koski laskea. Kuljetus haki hostellilta aikaisin aamulla ja menimme yrityksen tilohin, jossa saimme turvallisuusbriifin ja allekirjoitimme kymmeniä papereita, joissa vakuutimme ettei järjestäjä ole mitenkään vastuussa turvallisuudestamme. Kuuntelimem myös kasan eri turvallisuusohjeita. Siinä vaiheessa alkoi jo mietityttämään oliko tämä sittenkään niin kovin hyvä idea. Kuitenkin märkäpuvut päälle, kypärät päähän ja pelastusliivit ylle ja bussin kyytiin. Ajomatkan lähtöpisteeseen piti olla suhteellisen lyhyt. Mutta jälleen puuttui kohtalo peliin ja matkamme keskeytyi. Tie, joka olisi lähtöpisteeseen vienyt oli poikki. Poliisien tiesulku käski meitä kääntymään ympäri. Auto-onnettomuuden vuoksi emme päässeet paikalle ollenkaan. Ei muuta kuin takaisin lähtöpisteeseen. Siinä sitten neuvoteltiin mitä tehdään ja saatiin sovittua uusi ajankohta. 

Tyylikkäät vaatteet niskaan ja menoksi. 

Ensimmäinen 3m pudotus oli mukavaa lämmittelyä ja olisi itseasiassa riittänyt oikein hyvin. Mutta eihän se siihen jäänyt.

Kaituna joen kuuluisa 7m pudotus, jossa vene kuulemma suurimmaksi osaksi pysyy pystyssä. Toki olimme harjoitelleet mitä tehdä, jos näin ei kävisi. Mutta lähtökohtaisena ajatuksena että vene pysyy pystyssä.

Siellä se vene koskessa menee. 

Kyllä se vene siellä on.

Tästä kohdasta en muista kertakaikkiaan mitään. Muistan vaan, että pidin naruista kiinni niin kovaa kuin pystyin kunnes voimat loppuivat ja oli pakko päästää irti. Olisi voinut päästää jälkiviisaasti ajatellen irti jo vähän aiemmin sillä ranne vähän kipeytyi.

Ei pysynyt vene pystyssä ei. Takana näkyy koski ja se 7m pudotus, jonka juuri tulimme alas. En vieläkään voi uskoa, että oikeasti tultiin tuo 7m pudotus. 

Apua tarvittiin, mutta päästiin sitten kaikki takaisin veneen kyytiin.

Tyylikkäinä ja ennen kaikkea hengissä. Hyvä loppuhuipennus Uudelle Seelannille.

Viimeisenä iltana mentiin syömään hienosti. Tytöt tarjosivat :). 

Mielettömän hyvät ruuat ja paikallinen viini toimii aina.

Viimeisenä päivänä vielä bussilla Auclandin lentokentälle ja viimeinen siideri lentokentällä.

Uusi Seelanti on ehdottomasti käymisen arvoinen luonnon ja paikallisten ihmisten ansiosta.

Lento Air New Zealandilla alkaa aina hyvin sillä heidän turva videonsa ovat sellaisia, että ne todellakin jaksaa katsoa. Voikun kaikki yhtiöt olisivat kuin Air New Zealand. Lisäksi lento Aucland-Honolulu muutenkin yksi mukavimmista lennoista ikinä. Lähdin 1.12 illalla klo 21 liikenteeseen. Saavuin 1.12 aamulla klo 8.00. Tilavassa koneessa oli mukava nukkua ja perillä jo ennen kuin olin lähtenyt. Ei voisi paremmin mennä. 

Tässä vielä pari linkkiä, jos joku haluaa katsoa Air New Zealandin turvallisuusvideoita.

https://www.youtube.com/watch?v=O-5gjkh4r3g

https://www.youtube.com/watch?v=qOw44VFNk8Y

https://www.youtube.com/watch?v=ji65WI5QLZI

Palava auto, sorsa, tequilaa ja muuta matkailua

Viikko alkuperäistä suunnitelmaa myöhemmin vihdoin pääsimme laivalle ja matkalle kohti Uuden Seelannin pohjoissaarta. Matkustajaterminaali oli yhä maanjäristyksestä kärsineen näköinen, mutta autolla pääsi laivaan sujuvasti.

Satamakaupunki Picton.

Perus autojono laivalle. Melkein sama kuin tallinnan lautat.

Toveri pääsi odottelemaan matkan alkua auton päälle.

Uuden Seelannin Eteläsaari ja satamakaupunki Picton jäivät taakse Kaitaki laivan irrotessa laiturista.

Firma oli Interislander ja laiva Kaitaki.

Laivalla sai ostaa ruokaa.

Ja telkkarista tuli rugbyä. Ei hassumpi matka. Matka Uuden Seelannin eteläsaarelta pohjoissaarelle kestää kolme tuntia. Eli matka on aika lailla samanpituinen kuin Helsingistä Tallinnaan.

Pääkaupunki Wellingtonin lempinimi on Windy Wellington ja ainakin laivalla tuuli tuntui mukavasti.

Hostellin seinällä oli ilmaista tarjottavaa.

Illalla hyvää aasialaista ruokaa.

Ja drinksut hostellin kulmilla.

Seuraavana päivänä tutustuttiin Uuden Seelannin kuuluisimpaan museoon Te Papaan, joka oli jokaisen kehusanan arvoinen. Päällimmäisenä jäi mieleen upea toisesta maailmansodasta Uusi Seelantilaisten joukkojen näkökulmasta kertova näyttely.

Näyttelyyn oli tehty monta metriä korkeita vahahenkilöitä, jotka olivat jokaista silmäripseä myöten realistisen näköisiä. Häkellyttävän hieno näyttely. Eikä yhtään haitannut ilmainnen pääsymaksu.

Näkymä museon katolta.

Mentiin vielä Wellingtonin keskustaan Cable Car ajelulle vuorenrinteelle. En muuten suosittele parkkipaikan etsimistä Wellingtonin keskustasta kenellekkään. Loputtomasti yksisuuntaisia katuja ja tietöitä. Suosiolla olisi voinut jättää auton keskustan ulkopuolelle.

Näkymät vuorelta kaupungin yli

Kaapeliratikka-ajelu oli lyhyt, mutta tunnelissa ollut valoshow oli hieno.

Wellingtonista lähdettiin ajamaan kohti Napierin kaupunkia. Käytiin vielä tankkaamassa bensaa ja kaikki meni hyvin kunnes yhtäkkiä maantiellä auto alkoi pitämään omituista ääntä. Ajattelin ajaa tiensivuun, mutta en ehtinyt edes pysähtyä, kun kuului poks ääni. Sain auton pysäytettyä tien sivuun. Onneksi takanamme ajaneet paikalliset pysähtyivät myös taaksemme, koska arvasivat että jokin vialla. Ajattelin heti, että avaan konepellin ja kurkistan mikä tilanne. Avasin konepellin ja siellähän paloi liekit. Huusin sitten takana pysähtyneestä autosta nousseille Kayelle ja Garylle (joiden nimiä en tietenkään siinä vaiheessa vielä teinnyt) onko heillä mitään millä liekit voisi sammuttaa. Ensimmäinen ajatus vain tukahduttaa liekit jollain. Kuitenkin Gary toimi nopeasti ja juoksi paikalle vaahtosammuttimen kanssa. Hän oli hankkinut sammuttimen autoonsa varmuuden vuoksi edellisenä päivänä. Paitsi, että Gary ja Kaye pelastivat meidän automme palolta he myös ottivat meidät yöksi kotiinsa. Hinasivat käyttökelvottoman auton sinne ja vielä tarjosivat meille iltasiiderit. Puhumattakaan siitä, että seuraavana aamuna työmatkalla he vielä ajoivat meidät Palmerston Northin kaupunkiin, josta pystyimme jatkamaan matkaa bussilla. Aivan uskomattoman hienoja ihmisiä. Yhä olen ällistynyt siitä avuliaisuudesta, jota saimme osaksemme. Sain vielä jättää romuautomme heille ja he huolehtivat sen hävittämisestä jonnekkin.

Koska tämmöisiä asioita voi tapahtua. Neuvoisin jokaista, joka lähtee porukalla matkaan, niin että matkaa varten yksi henkilö hankkii auton vain matkaa varten, tekemään jonkinlaisen sopimuksen mitä tehdään mikäli auto hajoaa. Nyt olin suunnitellut saavani osan auton hankintahinnasta myymällä auton reissun lopussa. Nyt en saanut autoa myytyä. Emme olleet sopineet asiasta mitään, joten taloudelliset tappiot jäivät niskaani. Autoa vuokratessa on aina helppo sopia, että kaikki maksavat osansa auton vuokrasta. Muiden ollessa yhden henkilön omistamalla autolla liikkeellä on asioista hieman hankalampi sopia. Bensakulut on helppo jakaa, mutta muut kulut menevät helposti pelkästään auton omistajalle. Voin sanoa, että samanlaisella sopimuksella en porukassa enää ikinä lähtisi automatkalle.

Siihen se hyytyi. Keskelle maaseutua.

Tässä vaiheessa liekit oli jo sammutettu kuvassa näkyvä reikä on se, josta liekit iskivät. En vieläkään tarkkaan tiedä mikä autolle tuli. Toisaalta olihan se jo 16v vanha auto. Ja olihan se palvellut meitä yli tuhat kilometriä haastavilla vuoristoteillä. Nyt kun tästä on jo melkein vuosi mennyt osaan jo arvostaa toyotaa, joka kuitenkin kesti melkein reissun loppuun asti. Sillä hetkellä pettymys oli kyllä kova, kun loppuloman budjetti syttyi palamaan.

Saatiin ihan paloautokin paikalle. Tosin palomiehet vain tarkastivat, että auto oli sammunut. Kiitos Garyn vaahtosammuttimen.

Uljas sotaratsumme Toyota Corona jäi siihen. Garyn ja Kayen pihaan.

Seuraavana päivänä matka jatkui Garyn ja Kayen autolla Palmerston Northiin, jonka bussipysäkillä oli sorsa. Syötiin sorsan kanssa eväsleivät yhdessä.

Olisin voinut ottaa hänet mukaan.

Bussi pysähtyi Bulls nimisessä kaupungissa vessatauolla ja jatkettiin matkaa kohti Taupoa.

Taupossa majoituimme mainioon Haka Lodge hostelliin. Kaupunki oli kaunis ja ilmatkin suosivat, joten oli jätettävä maanjäristykset, palavat autot ja muut vastoinkäymiset taakse ja nautittava. Itselläni jalan rasitusmurtuma yhä vaivasi, joten jätin suosiolla väliin vaellukset. Noora ja Sirpa lähtivät vaeltamaan Tongarirolle. Sillä aikaa minä vuokrasin maastopyörän ja lähdin pyöräilemään maastopolkuja pitkin kohti koskea. Maastoreitti oli yllättävän haastava, mutta hauska. Onneksi ei ollut kiire mihinkään.

Pääsin Huka falls kosken luokse. Hienon väristä vettä ja paljon kulki siellä. Aika rentouttavaa katsella. Vaikka ympärillä pörräsikin sata aasialaista turistia.

Sillalla sata turistia lisää.

Kuvassa näyttää pieneltä pudotukselta, mutta todellisuudessa vesi putoaa tässä kohdin 20m.

Alueella olevan geotermisen toiminnan sivutuotteena Waikato joessa on luonnostaan niin paljon arseinkkiä ettei se ole juomakelpoista ainakaan ihmisille.

Kosken jälkeen matka jatkui metsäpolkuja pitkin kohti seuraavaa nähtävyyttä.

Vaikka pepsi ei enää ihan kylmää ollutkaan maistui se hyvin Aratiatian vesivoimalan patojen avausta odotellessa.

Ihanan turkoosia ja kirkasta vettä täälläkin

Seurasin, kun muutama iso kala selkeästi odotteli padon aukeamista. En tiedä tykkäsivätkö surffata aalloissa vai miksi siinä odottelivat.

Sieltä sitä sähköä tulee.

Otin kuvan kivenjärkäleestä ennen ja jälkeen padon aukeamisen. 

Sama kivi. Loppuvaiheessa kivi katosi kokonaan näkyvistä. 

Pidin vähän pidemmän evästauon niin ehdin nähdä parikin kertaa padon aukeamisen ja sulkemisen. Yllättävän viihdyttävää katseltavaa. Ja aurinko paistoi täydellä terällä. Taisin vähän kärähtääkkin.

Padon jälkeen totesin etten enää uudestaan halua polkea haastavia maastopolkuja ja valitsin maantiereitin takaisin.

Yllätyksenä vastaan tuli Wairakein voimalaitos, jonka sähköntuotantoluvut ovat ihan eri luokkaa kuin pienehkön vesivoimalan. Jännittävän tästä voimalaitoksesta teki se, että kyseessä on Geoterminen voimalaitos. Tarkoittaa siis sitä, että sähköä tehdään maan alla tulevasta geotermisestä lämmöstä. Kyseisellä alueella on kuumia lähteitä ja muuta geotermistä toimintaa suhteellisen lähellä maanpintaa, joten lämmön talteenottaminen on melko helppoa. Uusi Seelanti onkin energiantuotannoltaan lähes omavarainen ja esimerkiksi ydinvoimaa saarella ei ole ollenkaan. Ja miksi olisikaan, jos energiaa saa näin helposti ja lähes rajattomasti talteen luonnonilmiöistä. Kyllä geoterminen energia ja kuumat lähteet kelpaisivat. Päästiin kyllä kokemaan se geotermisen toimminnan huonompi puoli maanjäristyksen muodossa. Niin ehkä sitten kuitenkin on parempi, että suomessa ei niin suurta geotermistä aktiivisuutta ole kuin Uudessa Seelannissa. 

Mustia joutsenia oli tässkin lätäkössä. 

Höyrystä energiaa :)

Sähköä ja lämpöä siellä menee.

Wairakein voimalaitos on valmistuessaan 1958 ollut yksi maailman ensimmäisistä geotermistä energiaa hyödyntävistä voimalaitoksista. Kauhean positiivisesti kaikissa nettilähteissä puhutaan geotermisestä energiasta. Sen käyttö kuitenkin lisää geotermistä aktiivisuutta ja saattaa siirtää aktiivisuutta paikasta toiseen. Ainakin Rotoruassa osa geysereistä alueella oli lopettanut aktiivisuutensa. Aktiivisuus voi myös siirtyä muualle. Lähtökohtaisesti itseäni aina epäilyttää hieman tämmöinen.

Vuokrapyörä oli hyvä. Vaikka jotenkin se veikin terassille. Urheilun jälkeen toisaalta tekee hyvää nauttia palauttava juoma.

Maisemat taupon alueella oli hienot.

Pyöräily jälkeen vielä huomasin paikalliset kuumat lähteet. Sillan toisella puolella on kallio, jota pitkin valuva vesi on ihanan kuumaa. Muutoin joen vesi oli hyvinkin raikkaan viileää. Viileän jokiveden ja niskaan valuvan kuuman veden yhdistelmä oli jännä.

Pyöräreittejä olisi ollut enemmän kuin mitä päivässä ehti polkemaan.

Ei näistä maisemista vaan voi olla tykkäämättä.

Lähes hellesäässä hieno katsoa taustalla olevia lumihuippuisia vuoria.

Hostellin terassilla näytti tältä. Ja saimme vielä hostellin poreammeeseen tunnin lillumisvuoron. Ei hassumpaa.

Emme olleet varautuneet siihen, että Taupo on niin kiva paikka, että halusimme olla siellä vielä pidempään. Pettymykseksemme kiva hostellimme oli loppuunmyyty ja jouduimme muuttamaan. Nämä siirtymät paikasta toiseen eivät varsinkaan kipeällä jalalla kuuluneet suosikkeihini.

Seuraavaan polkupyörääni haluan kuohuviinipullotelineen!

Seuraavana päivänä sain puhuttua kaverit pienelle purjehdusretkelle katsomaan maori kaiverruksia.

Barbary veneemme odotti kyytiläisiä.

Vaikka kesti vain hetken olihan se ihanaa päästä veneen kyytiin.

Tuuli hieman koveni ja vastatuuleen kryssiessämme saivat myös Noora ja Sirpa vähän purjehduksen makua, kun aallot löivät kannelle :).

Maorikaiverrukset olivat hienoja, mutta hieman yllätyimme että ne oli tehty vasta vuonna 1980. No onhan ne siinä silti vanhempia kuin minä, mutta en nyt vielä historiallisena pitäisi. Monta metriä korkeina veden yllä kuitenkin hyvinkin näyttäviä.

Pääsin myös ruoriin.

Uusi hostellimme Base backbackers Taupo oli syvältä. Edullinen niin kutsuttu bilehostelli. Sängyt oli ihan jees, mutta muuten ei kehumista. Sijainti baarien vieressä, joten meteli kuului huoneeseen yömyöhään asti. Ensin ajattelin kuten yleensä tehdä hostellissa ruokaa, mutta keittiön kaasuliesien sytyttimet eivät toimineet ja tulitikkuja ei tietenkään ollut saatavilla. Ja jottei siinä olisi kaikki esimerkiksi kahvikuppeja ei ollut koko isolle hostellille tarjolla kuin kaksi kappaletta. Aivan surkeaa. Meni hermot ja totesin, että jos me täällä yö vietetään niin pakko ottaa Tequilat.

No siitä se ajatus sitten lähti. Hyvät bileet. Käytiin melkein kaikki kaupungin baarit. Parhaana se missä oli livemusiikkia.

Aamiainen hostellin terassilla sisälsi colajuomaa ja ajatuksen siitä onko pakko raahautua bussipysäkille kaikkien tavaroiden kanssa.