Pienen keskustelun ja usean mielipiteen muutoksen jälkeen päädyimme siihen, että seuraava kaupunki, jossa yövymme on Takaka. Takakan sijaiti on erinomainen lähellä monia rantoja ja muita nähtävyyksiä. Lisäksi kaupungin tunnelma oli rento ja ehkä vähän hippimäinen. Majoituimme Annie´s Nirvana Lodgeen, jonka omistaja oli lievästi sanottuna omalaatuinen kaveri nimeltään Allan. Allan tuli meitä vastaan laulaen ja jotenkin ihmeellisesti lisämyi meidät maksamaan hieman lisää, jotta saimme oman huoneen. Pienen neuvottelun jälkeen otimme huoneen useammaksi yöksi, jottei ihan joka päivä tarvitse pakata ja purkaa tavaroita. Pienellä riskillä sillä laulava omistaja ei välttämättä saanut ensinäkemältä täysin vakuutettua idean järkevyydestä. Loppupeleissä Takaka ja Annie´s Nirvana lodge osoittautuivat yhdeksi Uuden Seelannin parhaista paikoista.
Annie´s Nirvana lodge oli täynnä kukkia ja kasveja. Hostellin edessä oleva kyltti oli myös kutsuva.
Hostellin maskotti oli kissa nimeltä Fluffy. Fluffy otti kaiken aika rauhallisesti. Hänen ikänsä ei ikinä selvinnyt täysin, mutta henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kissa on ainakin sata vuotta.
Fluffy kissa vartiomassa polkupyöriä, jotka olivat järkyttävän huonossa kunnossa, mutta hei niitä sai lainata ILMAISEKSI. Suosikkisanani, joten kertaalleen oli pakko pikkuisen pyöräillä.
Hostelli oli kaunis.
Maanjäristykset ja sateet oli nyt taaksejäänyttä elämää. Aurinko paistoi ja oli aika ihanaa. Tässä vaiheessa saatiin idea pidetään rantapäivä. Olin katsonut kuvia netistä, että Uuden Seelannin pohjoissaaren pohjoiskärki on kuvankaunista rantaa. Farewell Spit sinne siis.
Kuvassa ilmakuva Farewell Spitistä, jota myöskin Kiwilinnun nokaksikin kutsutaan. Kuva varmaan kertoo miksi näin. Kyseessä on 26km pitkä niemeke, jonka molemmat rannat ovat hiekkaiset.
Mennään sinne. Släbärit jalkaa ja rantakamat mukaan. Jo parkkipaikalla huomattiin, että täällä tosiaan tuulee aika paljon. Mutta mitä siitä. Kaunista rantaa silmänkantamattomiin. Sieltä löytyi myös kauniita simpukoita. Ehdotin, että kävellään nyt kuitenkin, koska on niin kaunis paikka vaikkei rannalla makaamista voi kuvitellakkaan. Lähdettiin sitten kävelemään. Kartasta näkyi, että voi kävellä kuuden kilometrin reitin. Ensin toista rantaa meno ja sitten toista rantaa pitkin paluu. Mikä voisi mennä pieleen.
Ehkä jo siinä vaiheessa, kun näimme varmaan sadan mustan joutsenen parven ja huomasimme veden nousevan olisi ehkä ollut hyvä idea kääntyä takaisin. Kuitenkin jotenkin tuli semmoinen mennään nyt vielä vähän fiilis. Nousuvesi jatkoi nousemistaan ja pian taakseppäin vilkaistessani huomasin ettei takaisin kääntyminen ollut enää vaihtoehto. Vesi nousi sitä vauhtia, että pahimmillaan kahlattiin vesi lähes polviin asti, koska ranta oli kertakaikkiaan vaan kadonnut veden alle. Ajatuksena vain se, että kyllä tässä kohta tulee vastaan se polku, jota pitkin päästään niemekkeen läpi toiselle rannalle ja sitten voisi pitää rauhallisen lounastauon ja toista rantaa takaisin. Ehkä siellä toisella rannalla voisi vaikka makoilla. Jepjep. Kaunis ajatus. Todellisuudessa jo pelkkä kävely eteenpäin veden yhä vain noustessa oli hivenen kuumottavaa. Viimei ikuisuudelta tuntuneen kävelyn jälkeen tuli kyltti, että tästä pääsee niemekkeen läpi toiselle rannalle. Ei ollut ihan semmoinen tasainen ja kiva kävelypolku mitä olin ajatellut. Hiekkadyyni, hiekkadyyni, upottava hiekkadyyni, suo, syvempi suo, lisää suota. Siellä sitten kiipeiltiin dyynien yli ja ei tiennyt pitäisikö itkeä vaiko nauraa. Myöskin siellä kaikenn maailman heinien keskellä polvia myöten kahlatessa tuli mietittyä, että olisiko sittenkin pitänyt tehdä pikkuisen enemmän taustatutkimusta ennen rantakohteen valintaa. Siinä vaiheessa ei kyllä paljon vaihtoehtoja ollut muuta kuin jatkaa eteenpäin. Kaiken lisäksi jalkapohjaani alkoi tulla aivan helvetillinen kipu.
Tässä vaiheessa ranta oli vielä näkyvissä ja kaunista oli.
Mustia joutsenia oli niin monta etten viitsinyt edes laskea.
Vihdoin polku niemen läpi! Hiekkadyyni nro 1 oli vielä ihan hauska. Numero 20 kohdalla kiivetessä ei enää naurattanut.
Tämä oli siis virallinen vaelluspolku. Onneksi ei ollut kenkiä. Sinne ne olis jääneet.
Sirpa ja Noora dyynillä numero envittuenääjaksanulaskea.
Olihan se aika uskomaton paikka noin maisemallisesti, jos olisi ollut energiaa katsoa niin mikä jottei. Sinne järjestetään myös maastoautoretkiä. Semmoinen ois voinut olla ihan kiva.
Polku oli näin selkeästi merkitty, joten muutaman kerran jouduttin neuvottelemaan, että mihinköhän suuntaan sitä pitäisi edetä.
Vihdoin päästiin toiselle rannalle. Kartalta oltiin katsottu, että siellä hiekkaosuus leveämpi, joten nousuveden ei pitäisi olla ongelma. Ei ollut nousuvesi ongelma ei. Muutamia muita ongelmia kyllä oli. Loputon määrä hiekkaa joka suuntaan. Usean kilometrin kävely ja helvetillinen jatkuvasti yltyvä tuuli. Eikä jalkapohjani kipu ainakaan hellittänyt. Voin sanoa, että harvoin on muutaman kilometrin matka tuntunut noin pitkältä. Tuuli puhalsi niin kovaa, että jalkoihin osuvat hiekanjyvät sattuivat. Kuvia ei jaksanut montaa ottaa. Sillä vastatuuleenkävely hiemkkamyrskyksi yltyneessä tuulessa ei ole niin helppoa kuin miltä se kuulostaa.
Hiekkaa...
hiekkaa..
hiekka lentää videolla..
hiekkaa..
hitosti hiekkaa..
kyltissäkin saattoi lukea, että hitosti hiekkaa menit mihin suuntaan tahasa.
Tämä maisema ei suoranaisesti lohduta, että siellä jossain on sitten mahdollisesti se parkkipaikka, jossa auto odottelee.
Päästiinhän me sieltä sitten jossain vaiheessa poiskin. Suoraan kauppaan, josta mukaan hitosti viiniä ja juustoa. Kaikki niin ansaittuja kuin vaan voi olla.
Paikallista siideriä, suomalainen seiska lehti ja lämmin ilta. Mikä sen parempaa. Tässä vaiheessa alkoi jo loputtomalta tuntuneen kävelyreissun kärsimykset naurattamaan.
Viiniä, viiniä, viiniä. Siitä se ajatus sitten lähti. Mentiin tutustumaan paikalliseen yöelämään. Eli siihen yhteen baariin. Sanoisinko peräti erinomaiseen baariin. Baarissa paikallisia ja sitten meitä reppureissaajia. Aika hyvä combo. Tutustuttiin myös muihin hostellilaisiin. Meni ehkä hieman pitkäksi ilta.
Annie´s Nirvana lodge iltavalaistuksessa.
Seuraavana päivänä päätettiin mennä torille etsimään ruokaa. Löydettiin pizzakoju. Todella hyvää. Omaa olemistani haittasi jalkapohjan kipu, joka ei ollut helpottanut yhtään.
Päätettiin etsiä semmoinen ranta, jossa voitaisiin oikeasti makoilla. Luultavasti koko Uuden Seelannin rannikolla tuulee aina, koska tuulettoman paikan löytäminen osoittautui lähes mahdottomaksi. Mentiin johonkin puskien taakse makoilemaan, jotta saatiin vähän selät palamaan.
Sen verran rankkoja nuo rantapäivät, että jälleen joutui ottamaan vähän juustoja ja viiniä. Uudessa Seelannissa viinien hinta-laatusuhde oli erinomainen. Eikä ne juustotkaan hassumpia olleet.
Paikallisesta baarista sai hyviä drinkkejä. Illan teemana oli reggae bileet.
Baarista "kotiin" tullessa teki mieli yöpalaa ja sain kokkaukseen kaveriksi Fluffyn.
Annie´s Nirvana Lodge ja Takaka olivat ehkä Uuden Seelannin rennoin ja hauskin kokemus. Vahva suositus kaikille. Voisin mennä joskus takaisin.
Noora ja Sirpa halusivat vielä mennä Abel Tasmanin kansallispuiston toiseen reunaan kuin missä aiemmin olimme tekemään pienen vaelluksen. Itse en jalkakipuineni voinut kuvitellakkaan kävelemistä pidemmässä mittakaavassa, joten jäin Totaranuin rannalle makoilemaan. Aurinko paistoi, mutta vesi oli kylmää. Kävin silti vähän uimassa.
Yksi takakan oudommista nähtävyyksistä oli laburinth rocks, jossa oli kiviä, jotka muka muodostivat labyrintin. Ja jokaisessa kivenkolossa oli erilaisia leluja.
Sen lisäksi, että käytiin paikallisessa Roots nimisessä baarissa joka ilta käytiin siellä myös lounaalla. Ei hassummat burgerit.
Saimme laivaliput, joten päätimme mennä viimeiseksi yöksi takaisin Blenheimiin, jotta ehdimme varmasti Pictonista lähtevään aamulauttaan.
Blenheim on hieman isompi kaupunki, joten sieltä päivystävä sairaalakin löytyi. Kävin jalkani kanssa siellä keskustelemassa ja otettiin myös rontgenit. Kuten kuvasta huomaa ei röntgenissä näkynyt mitään poikkeavaa. Vaivan kuvauksen perusteella lääkäri epäili rasitusmurtumaa, jotka eivät aina näy röntgenissä. Parannuskeinona lepoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti