Sepilok- eläinbongarin paratiisi

Terkkuja Bruneista! Tällä hetkellä olen Brunein pääkaupungissa Bandar Seri Begawanissa, josta lisää myöhemmin. Nyt palataan blogissa siihen mitä reilu viikko sitten pääsin kokemaan. :)

16.2.2016 oli aika lähteä vuorilta kohti Sepilokia. Jotenkin olin unohtanut nostaa rahaa edellisessä kaupungissa niin piti ensin matkan varrella suunnata Ranauhun pankkiin eikä voinut ottaa suoraa bussia. Tarkoitus oli napata minibussi Ranauhun ja sieltä sitten isolla bussilla Sepilokin risteykseen. Jotenkin lennossa päädyin liftaamaan Ranauhun ja ottamaan sieltä kaksi eri minibussia Sepilokin risteykseen. Menihän se niinkin eikä tarvinnut ainakaan odottaa busseja. Extreme osuudeksi voidaan kai laskea ensimmäiset ripulipaskat kyykkyvessassa.. No meni sekin. Sepilokin tienristeyksestä mihin bussi jätti oli majapaikkaan reilut 3km ja aloin siinä helteessä juuri ihmetellä mitenköhän sinne suunnittelin suoriutuvani, kun viereen ajoi pimeä taksi ja sanoi heittävänsä minut sinne 5ringgitillä. Kyllä kiitos. Majapaikka oli hintaansa nähden aivan upea. Huone nyt oli aika perus, mutta ne yleiset tilat ravintola ja uima-allas. Päädyin yhden yön sijaan viettämään paikassa kolme yötä Sepilok Forest Edge Resortissa.

Ensimmäisenä päivänä kävelin pikkuisen hotellin ympäristössä ja heti löytyi eläimiä. Surusilmäisiä lehmiä.

Ja jälleen superystävällinen kissa, joka lähti seuraamaan.

Kissojen ja lehmien takia kukaan tuskin jaksaa nähdä sitä vaivaa, että matkustaisi Borneolle ja etenkin Sepilokiin. Sepilokiin tulee matkailijoita lähinnä yhdestä syystä, katsomaan orankeja. Sepilokissa sijaitsee orankien suojelualue ja keskus, jossa orpoja orankeja opetetaan metsän tavoille ennen vapauttamista. Kyseessä on ohjelma, joka saa myös valtiolta rahoitusta. Orpoja orankeja opetetaan vähitellen ensin olemaan toisten orankien seurassa ja kiipeilemään puissa ja mitä orangit nyt tekevätkään. Orangit ovat pääosin vapaana tosin pienemmät hieman suojatummissa oloissa. Isommat kulkevat vapaana. Kaksi kertaa päivässä niille tarjotaan ruuaksi banaaneita, jolloin turistitkin voivat tulla apinoita ihailemaan. Tarkoituksena on, että orangit oppivat etsimään itse ruokansa, joten niille tosiaan tarjotaan vain banaaneja joka päivä. Tarkoituksena, että orangit kyllästyisivät niihin ja alkaisivat itse hankkia metsästä oman ruokansa. Itse olin tyytyväinen jo siihen, kun näin ensimmäisen orangin syöttöpaikalla, mutta ei se orankikokemus ihan siihen jäänyt.

Löytyi myös yksi tuhatjalkainen.

Tanssiliikkeet Michael Jacksonilta..?

Kuvassa näkyy hoitaja, joka safkat orangeille toi. Aamuruokintaan tuli vain yksi oranki. Iltapäivällä paikalla kaksi.

Metsästä löytyi myös pikkuapina, jonka tarkempaa lajimääritystä en tiedä. Ei ollut makaki eikä oranki.

Orangit ovat ainoa ihmisapina laji, joka elää afrikan ulkopuolella. Kuvasta näkyy hyvin miten ihmismäisesti ne kahdella jalalla osaavat kävellä. Muutenkin todella ihmismäisiä. Geneettisesti 98%geeneistä ovat orangeilla ja ihmisillä samoja.

Viidakossa ekan kerran tämmöisen tortun nähdessäni luulin sitä jonkun eläimen jätökseksi. Myöhemmin selvisi, että ne ovat termiittejen kekoja.

Myös vähän lohikäärmemäisen harjan omaava lisko tuli vastaan suojelualueen mailla olevalla vaelluspolulla.

En missään maailman kuvitelmissa uskonut, että oikeasti vaelluspolulla tulisi vastaan oranki, mutta niin vaan tuli. Ja ei pelkästään kävellyt ohi vaan pysähtyi ihan koskemaan. Pelottava, mutta samalla melko hieno kokemus. Orangin käsi tuntui lämpimältä ja melko ilmismäiseltä hänen koskettaessa reittäni. Pelkäsin hieman sillä orangit ovat vahvoja ja villieläiminä voivat olla arvaamattomia. Kuulemma alueella liikkuu paljon orankeja, joista yksi on agressiivinen. Vähän niinkuin ihmiset joukkoon mahtuu aina yksi kusipää. Onneksi se ei sattunut kohdalle vaan mukava orankityttö.

Tässä kuvassa ei ole oranki vaan jättiorava. Oikeasti ainakin tuplat suomalaisen oravan kokoon ja värinä musta. Pukee oravaakin oikein hyvin.

Paitsi, että Sepilokissa pelastetaan orankeja pelastetaan siellä myös maailman pienimpiä karhuja Sun Beareja. Keskukseen tuodaan lähinnä karhuja, jotka löytyvät yksityisistä asunnoista tai ravintoloiden takahuoneista. Jotkut malesialaiset uskovat, että jos pitää karhua kotonaan suojee se kaikilta katastrofeilta. Kiinalaisen lääketieteen mukaan taas karhunlihan syönti parantaa kutakuinkin kaikki mahdolliset vaivat. Tämä vuoksi nämä uhanalaiset eläimet joutuvat valitettavan usein vankeuteen. Keskuksessa yritetään opettaa nämä mahdollisesti vuosia häkissä eläneet eläimet taas karhun tavoille ja mikäli mahdollista vapauttaa luontoon. Hienoa keskuksessa on,että he tekevät myös koulutusta paikallisille. Paljon on kiinni eristäytyneillä alueilla tiedosta, joten kaikki valistus luonnon puolesta on hyväksi. Tämä keskus ei saa valtiolta toimintaansa mitään rahoitusta, Tämän vuoksi vierailijoiden pääsymaksut ovat erityisen tärkeitä. Keskus on saanut myös paljon lahjoituksia yksityishenkilöiltä ja yrityksiltä.

Kyseessä on maailman pienin karhulaji, jota elää kaakkoisaasiassa. Borneon populaatio on vielä hieman omanlaisensa ollen vielä pienemmän kokoisia kuin muualla. Karhuilla on erityisen pitkät kynnet ja pitkä kieli. Kynsillä ne kaivavat termiitinpesiä ja pitkä kieli auttaa myös termiittien ja herkkuruuan hunajan metsästyksessä. Kooltaan nämä karhut olivat mielestäni ison koiran kokoisia. Tyyliin berhandilainen. Kuitenkin karjuessaan melko pelottavia.

Sunbeareilla on kaulassaan "kultakääty". En tiedä miksi, mutta siitä ne erottaa normikarhuista.

Karhuvierailun jälkeen palasin vielä orankipaikkaan seuraamaan iltapäiväruokinnan.

Ongelmanani on täällä ollut hyttysiä enemmän perhoset. Jostain syystä ne rakastavat minua. Tässä kuvassa oleva keltainen perhonen pörräsi ympärilläni todella kauan. Meinasi hermo mennä. Ei kuitenkaan niin paljon kuin vuoristossa illalla, kun yöperhoset luulivat vaaleata pehkoani valoksi ja pörräsivät pään ympärillä. Oli pakko pukea huppu.

Äiti ja vauvaoranki. Orankiäidit huolehtivat poikasistaan 6-7v ikäisiksi asti. Vasta sen jälkeen ovat orangit valmiita elämään yksinään. Orangit elävät noin 30-50vuoden ikäisiksi.

Lapset leikkii. Näitä orankivauvoja sai tarkkailla vain lasin takaa.

Viileitä vuoristomaisemia

Kian lähdettyä päätin lähteä pariksi päiväksi vuoristoon rentoutumaan ja vähän käppäilemään luonnossa. Jälleen minibussiasemalle ja kyytiä odottelemaan. Tällä kertaa ei ollut tuurit kohdillaan ja jouduin odottamaan minibussin lähtöä 2h ajan. Lisäksi jouduin vielä vähän hintaneuvotteluja käymään, mutta muuten meni ihan hyvin. Majapaikkaan D´Villa Lodgeen saapuessani paikalla ei näkynyt ketään. Respassa vain closed kyltti ja pihalla juoksi iso musta koira. Hetken mietin, että mikäköhän paikka oli. Osoittautui, että koira oli majapaikkani pitäjän rakastettu koira Black, joka oli oikein ystävällinen. Henkilökuntakin löytyi. Itse huone ei ollut kummoinen 12 hengen dorm huone kerrossänkyjä ja todella hämärää. Onneksi nyt ei ole mikään sesonki niin paikalla vain 4 matkailijaa huoneessa. Kylppäristäkin tuli lämmintä vettä, joten ihan kelpo majoitus n.6e/yö aamiaisineen hintaan. Ensimmäisenä päivänä kävelin pari pientä luontopolkua kansallispuistossa ja lähinnä nautin yöpaikan upeista maisemista. Illalla iskikin sitten se yllätys. Vuorilla on oikeasti kylmä! Sinäänsä ihan hyvä, koska tuntunut turhalta kantaa sitä pitkähihaista ja takkia mukana, mutta tulipa käyttöä niillekkin! Niin ja makuupussille myös. Olisin yöllä ehkä jäätynyt kuoliaaksi ilman makuupussia. Sillä jo makuupussi, viltti ja huivi yhdistelmällä palelin ennen nukahtamista. Kinabalu vuori on yksi Malesian korkeimmista ja sen juurella sijaitsee yksi maan suurimmista kansallispuistoista. Vuorelle kiipeäminen on mahdollista myös ilman kokemusta, joten kiipeily onkin hyvin suosittua. Vuorelle kiipeäminen on kuitenkin melko kallista puuhaa niin skippasin itse huipun valloittamisen ja tyydyin maisemiin ja merkittyihin polkuihin.

Toisena päivänä vuorilla päätin toki valita kaikkein pisimmän noin 6km luontopolun sillä no mikä ongelma siinä muka olisi. Ja mitä opin vesiputousvaelluksen maastoista. Ilmeisesti en mitään.. Polku oli alkuun huomattavasti helpompi kuin vesiputouksille menevä. Lisäksi matkaa viihdyttivät liito-oravat hyppimällä puista toisiin (niistä mahdoton saada kuvia). Jotenkin suomessa aina pitänyt liito-oravaa harvinaisimmista harvinaisimpana olentona, jonka pelkkä kakka saa aikaan pääuutisen kaikkiin iltapäivälehtiin. Täällä no en tiedä harvinaisuudesta, mutta noita oravia näkyi monta. Lisäksi jotain lintuja ja joku vähän kärppää isompi en tiedä mikä olikaan. Tässä jälkikäteen luin nisäkäskirjaa ja se saattoi olla myöskin orava. Sillä ehkä vähän oravan oloinen, mutta huomattavasti isompi enkä uskonut, että voisi olla orava. Eläinkirjasta luin kuitenkin, että borneolaiset jättioravat ovat 45cm pitkiä + häntä, joten kai se saattoi orava olla.

Muuten sain aika rauhassa kävellä. Ei muita matkailijoita. Jälkikäteen kuulin, että toiselle matkailijalle oli sanottu koko reitin olevan suljettu maanvyöryjen takia. Se varmaan selittää miksi sain vaellella ihan omassa rauhassa :). No ei reitti mikään mahdoton ollut. Ainakaan alkuun. Ensimmäisten 3km jälkeen alkoi nousu. Viimeiset 2km oli pelkkiä portaita ylämäkeen. Siinä jo muutenkin väsyneenä ja vuoristoilmaan tottumattomana alkoi hiukkasen tuntua. Polut siis noin 1500m korkeudessa. Pääsin kuitenkin polulta pois juuri ajoissa ennen kuin vesisade alkoi. Eikä mikä tahansa vesisade vaan aivan järkyttävä kaatosade. Siinä sitten tajusin olevani 6km kävelymatkan päässä kansallispuiston porteilta, joten ei muuta kuin katoksen alle ja toivoin jonkun auton tulevan. Onneksi tuli kiinalaisen perheen auto ja he heittivät minut portille. Ihmettelen vaan, kun itse laitoin oman puhelimen sportstrackerin päälle vaelluksen alussa ja reitin lopussa näytti että olisin kulkenut 8km viralliset tiedot ilmoittivat reitin pituudeksi kuitenkin 5,6km. En tiedä millä nekin ovat reittinsä mitanneet.. Tapasin Mt Kinabalulla samassa majoituksessa Lontoolaisen Emilyn, joka oli menossa poring hot springseille, jossa itse olin ollut. Siellähän sanottiin reitin olleen 3,7km vesiputouksille. Pyynnöstäni emily laittoin reissulle trakerin päälle ja 5km oli se reitti. Eli veikkaan, että paikalliset jotenkin oikoo vähän mutkia noissa reittien pituuksissa..

Viidakon suosikkejani ovat mutkalla olevat juuret. Jotenkin veikeitä.

Jo vesiputouksilta tuttua punertavaa mutaista maa-ainesta, joka on märkänä ihan vaan todella liukas.

Kävellessäni yhtäkkiä humahti polven korkeudelta lintu ohi. Aloin miettiä mistä se tuli ja näinkin pesän seinämässä. Siellä oli söpöjä pieniä peukalonpään kokoisia munia. En tietenkään koskenut. Kuvan otin.

Ilahduin nähdessäni sammalta. Tämmöistä voisi olla suomessakin. 

Majapaikkani D´Villa tieltä katsottuna ei kummoinen, mutta ne maisemat!

Oli hienoa katsoa kun sade saapui vuorien ylitse. Toki siis itse katsoin maisemaa katetulta terassilta.. Lämmittimet ois vielä voinu olla niin ois ollut täydellistä..

Koira Black

Tämä oli vuoristovaellukseni ensimmäinen taukopaikka, jossa tuhosin cola tölkin ja pussillsen pähkinöitä. Taukopaikkoja suht vaikea löytää, koska suurin osa matkasta oli vain ohutta viidakkopolkua. Eikä kauheesti tee mieli istua keskelle polkua ties mitä muurahaisia sieltä juoksisi.

Hämähäkin seittejä oli jonkin verran, mutta ei häiritsevän paljoa.

En ikinä lakkaa ihmettelemästä puiden juuria. Ne on ihan mahdottomia täällä päin. Tuossakin pekkä juurakko varmaan 3m korkea.

Linnunpesä sielläkin. Näin emolinnun pyrähtävän jonnekkin. Lajitunnistusta varsinaisesti ei ehtinyt tehdä.

Viidakko on lähinnä vaan vihreätä. Kaikki suunnat mihin katsoo vaan vihreätä. Lajikirjo valtava, mutta oikeastaan värikkäitä kukkia todella vähän. Tämmöinen kuitenkin löytyi.

Eniten näillä poluilla epäilyttää nämä "sillat". Aina muutama lankku vedettu johonkin ylitä tästä. Ja usein laudat olleet paikalla kauan ja ovat enemmän tai vähemmän lahoja. Siinä sitten yrittää valita mikä noista laudoista näyttää kestävimmältä. Onneksi kaikki ovat kestäneet kuitenkin.

Sadetta on vaikea kuvata, mutta yritin kuitenkin. Tulin litimärkänä kansallispuiston edessä olevaan ravintolaan lounaalle (kansallispuiston sisällä olevat paikat kalliimpia). Vaikka ei varsinaisesti kylmä tullut, mutta oli aivan ihanaa saada lämmintä ruokaa ja teetä kastumisen jälkeen. Eikä muuten yhtään haitannut takaisin majapaikassa, että suihkusta tuli kuumaa vettä ja pystyin nukkumaan päikkärit. Sen verran rasittava oli reissu. Mutta nopeesti niistä toipuu illalla olin jo sitä mieltä, että olisi kiva taas lähteä jonkin vähän käppäilemään. En kuitenkaan lähtenyt.

Koirien lisäksi paikan kissat olivat ystävällisiä.

Paikalliset perhoset ovat valtavia! Siipien väli varmaan yli 20cm.

Puutarhan kukka.