Suklaakukkuloita ja kummituseläimiä

Ihanan Malapascuan saaren rauhan jälkeen jouduin jälleen viettämään yhden yön tylsässä Cebu Cityssä, jotta pääsin 5.4.2016 aamulla jatkamaan matkaa kohti Boholin saarta. Suomessa on tottunut siihen, että jos matkustaa jonnekkin yleensä ostaa etukäteen netistä lipun ja näyttää sen vaikka kännykästä ja se on sitten siinä. Oli kulkuneuvo mikä tahansa yleensä lähdetään ajallaan. Filippiineillä ei toimi ihan niin. Laivaan pääsy vaatii kolme eri jonoa. Ensin yhdessä jonossa jonotetaan itse lippu. Ennen lipun ostamista kirjoitetaan paperilapulle oma nimi kansallisuus ikä ja mihin lipun haluaa ostaa. Tämä lippu annetaan tiskillä ja sitten saa ostettua matkalipun. Seuraavaksi mennään toiseen jonoon, jossa maksetaan satamavero. Satamaverolippu nidotaan kiinni matkalippuun. Tämän jälkeen mennään kolmanteen jonoon, joka on lähtöselvitys. Lähtöselvityksestä saa sitten tietää penkkinumeron. Kaikesta tästä huolimatta olin jopa 2min ennen oletettua lähtöaikaa laivassa, jossa sittten odoteltiin, että kaikki on lastattu ennen kuin päästiin matkaan. Tällä kertaa vain 20min aikataulusta jäljessä.

Satamassa oli (tottakai) laatikoita odottamassa laivaan pääsyä. Eniten oli kuvan reikälaatikoita. Jokaisessa laatikossa oli kukko ja meteli sen mukainen. Ilmeisesti filippiinien suosituin urheilulaji koripallon jälkeen on kukkotappelut.

Cebu City oli kauneimmillaan kaukaa mereltäpäin katsottuna..

Onneksi olin etukäteen katsonut mihin majapaikkaan voisin mennä sillä satama oli ihan kaaos. Tagbilaranin kaupunkiin saavuttaessa olin kävellyt 10 metriä jona aikana varmaan sata ihmistä ehdottanut kiertoajelua, hotellia taksia ja vaikka mitä. Otin tricykkelin, josta maksoin ylihintaa hostellille. Hostelli oli ihan hyvä. Kysäisin siinä sitten mikä olisi paras keino nähdä nähtävyydet. Vastaus tuli suoraan. Vuokraa skootteri ja sehän sopi oikein hyvin. Tällä kertaa ajomatkat vaan olivat hieman pidempiä ja tiet parempia kuin aiemmilla skootterikerroilla. Tosin liikenne vähintään yhtä kaaoottista kuin aiemminkin.

Boholin saari on kuuluisa etenkin kummituseläimistä. Nämä pienet söpöt isosilmäiset eläimet, joita ei monesta paikkaa maailmasta löydy tykkäävät asua Boholin saarella. Nämä pikkueläimet ovat uhanalaisia, mutta harvassa eläintarhassakaan niitä näkee sillä kyseessä on ehkä maailman eniten itsemurhia tekevä eläin. Pikkueläimet ovat aktiivisimmillaan yöllä ja päivällä mikäli niitä häiritään liikaa ne stressaantuvat. Stressaantunut kummituseläin alkaa hakkaamaan päätään puunrunkoa vasten kunnes kuolee. Boholin saarella on kaksi kummituseläinten suojelualuetta. Etukäteen luin matkaoppaasta ja netistä, että toinen "suojelualue" ei ole kummituseläimille hyvä. Lisärahan toivossa paikassa päästetään turistit koskemaan eläimiin, ottamaan valokuvia salamalla ja muutenkin häiritään eläimiä niin paljon, että kuolleisuus on suht suurta. Toista suojelualuetta pidettiin parempana. Suuntasin siis sille "paremmalle" suojelualueelle, joka sijatsi Corellassa.

Tämän kertainen menopelini toimi muuten, mutta peilit olivat pelkkiä koristeita. Jokaisessa mutkassa ja töyssyssä vaikka niitä olisi kuinka asetellut valahtivat osoittamaan kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin paitsi niihin, joiden avulla olisi muuta liikennettä voinut seurata.

Etukäteen oli varoituskyltit ettei välttämättä näe montaa kummituseläintä sillä ne ovat villejä ja vaihtavat majapuuta. Kuitenkin alueella kilttien oppaiden avulla näin viisi pikkueläintä. Ihan uskomattoman pieniä ja söpöjä. Yhtään kuvaa silmistä en saanut, mutta ne tosiaan ovat lautasen kokoiset verrattuna vartaloon. Pienessä infokeskuksessa opin, että kummituseläimen silmäaukot ovat isommat kuin mimmoinen tila aivoilla on.. Kummituseläimet myöskään eivät ole apinoita vaikka puissa kiipivät ja pitkähäntäisiä ovat. Kummituseläimet ovat alkukantaisempi versio apinasta.

Tämmöinen posteri löytyi infokeskuksen seinältä.Ehkä tosiaan Yoda on saanut mallia kummituseläimestä..

En ollut etukäteen tarkistanut etäisyyksiä, joten tuli hieman yllätyksenä ajomatkan pituus. Majapaikasta suklaakukkuloille 50km per suunta. Skootterilla alkoi vähän istuminen puuduttamaan niin pakko pitää ylläritauko kioskilla, jossa ei ollut sähköjä. Maistuihan se cola lämpimänäkin.

Yksi kylistä, jonka ohi ajelin oli nimeltään Sikatuna. Kuvassa kyltti sikatunan kukkotaisteluareenalle. Monissa maissa tämä raaka huvitus on kielletty. Ei filippiineillä. Tämän vuoksi filippiinien äänimaiseman voi tiivistää yhteen ääneen "kukkokiekuu".

Jokaisessa kylässa ja kulmassa oli kirkko. Katolisia kirkkoja eniten, mutta löytyi myös mormoneja ja muita kristittyjä lahkoja. Malesian jälkeen, jossa joka kulmassa oli eri uskontojen pyhiä rakennuksia tuntui tämä kristittyjen invaasio filippiineillä uskomattoman yksipuoliselta. Ilmeisesti hyvin rajautunut alueittain mitä uskontoa kannatetaan sillä eteläfilippiineillä kuulemma suurin osa muslimeja. Niillä saarilla, joissa minä kävin en nähnyt yhtäkään muslimia, moskeijaa tai mitään muutakaan uskonnon edustajia kuin kristittyjä. Ja vieläpä äärimmäisen hartaita kristittyjä. Tässä kuvassa on Sikatunan kirkko.

Boholin saari on kuulusa myös "suklaakukkuloistaan". Kukkulat ovat aiemmin olleet merenpohjaa, joten niiden päällä on koralleja, jotka aiheuttavat kukkuloille ympärivuoden kestävän ruskean suklaamaisen värin. En löytänyt mitään järkevää selitystä sille minkä vuoksi kukkulat ovat kaikki tuon muotoisia.

Kukkuloille ei päässyt kiipeämään. Sen sijaan toisenalisella kukkulalla oli näkäalapaikka, johon pääsi valokuvia ottamaan. Ensin toki maksettiin pääsymaksu sen jälkeen ajeltiin pitkästi kukkulaa ylös kunnes loppumatka 150 porrasta kiivettiin. Jo alhaalla lippua ostaessa yritettiin lisämyydä vettä varoittamalla, että on niin pitkä ja kamala nousu sinne, että tarvitset lisää vettä. Itselläni oli noin litra vettä, joten totesin kyllä pärjääväni. Perillä oli portaat ylös. Portaat olivat hyväkuntoiset ja matalia askelmia, joten suorastaan ärsytti moiset varoittelut. Kuitenkin minä puoliksi polvivammainen ja en todellakaan mikään atleetti jouduin ohittamaan portaissa paljon aasialaisia, jotka valittivat kuinka rankkaa on kiivetä. Nämä portaat eivät siis todellakaan olleet mitkään rankat. Tuntuu, että monet peremmin toimeentulevat aasalaiset eivät harrasta mitään liikuntaa. Arkiliikuntaa ei tule sillä mihinkään ei ikinä kävellä tai pyöräillä. Aina lyhyimmätkin matkat mennään skootterilla. Tämän vuoksi monissa kaupungeissa jalankulkijana on hankala kulkea.

Hienot kukkulat oli joka tapauksessa olivat sitten syntyneet miten tahansa.

Paluumatkalla loistavan suuntavaistoni ansiosta unohdin kääntyä yhdestä mutkasta, joten päädyin hieman pidemmälle reitille. Oikeastaan haluaisin sanoa valinneeni tämän merenrantareitin, koska maisemat toki hienommat kuin lyhyemmällä, mutta sisämaassakulkevalla reitillä.

Seuraavana päivänä oli aika palata Cebu Cityyn, mutta koska lauttamatka vain pari tuntia ja kaupunki tylsä päätin neuvotella lisäaikaa skootteriin ja lähdin vielä kiertämään läheistä Panglaon saarta. Tai lähinnä tarkoitukseni oli mennä rannalle. Ensin päädyin Alona Beachille, joka on kuuluisin ranta. En tykännyt rannasta sillä koko ajan tuli joku kaupustelemaan jotain. Päätin vaihtaa rantaa. Boholin rannat olivat ihan kivat, mutta eivät mitään verrattuna muiden saarten rannoille, joilla filippiineillä kävin.

White Sand Beach oli vähintään yhtä hieno, mutta ilman kaupustelijoita. Eniten uimassa oli paikallisia. Tosin ei ollut uimisen kannalta kovin hyvä ranta sillä aika matala ja aallot estivät syvemmälle menemisen.

Paluumatkan laiva.

Tämä olikin viimeinen kokonainen päiväni Filippiineillä. Loppuyhteenvetona sanottakoon maasta, että suosittelen menemään. Luulin jo aiemmin elämässäni nähneeni hienoja rantoja, mutta ne eivät ole olleet mitään verrattuna Filippiinien saarten parhaimmistoon. Haluaisin vielä joskus palata Filippiineille. Suurin osa ihmisistäkin oli mukavia ja nähtävää riitti. Kuitenkaan Filippiinit ei missään määrin ole se helpoin matkakohde. Kaupungit ovat ihan kamalia, joten niitä kannattaa vältellä. Lisäksi mikään ei mene helpoimman kautta yleensä kaikki kulkuneuvot ovat myöhässä tai aikatauluja ei ole ollenkaan. Kauneimmat paikat tuntuvat aina olevan matkan takana, Turha siis odottaa suoria lentoja. Tai voihan sitä lentää, mutta parhaisiin paikkoihin päästäkseen on lennon jälkeen vielä mentävä bussilla huonoja teitä pitkin ja sitten vielä veneellä. Lisäksi aina pitäisi muistaa tinkiä. Itse olen siinä huono, joten varmasti maksoin usein ylihintaa. Onneksi kuitenkin esim. tricykkeli taksien hinnat ovat niin halpoja, että ylihinta ei paljon tunnu. Cebussa ja Manilassa käytin jonkin verran takseja, jotka yllättäen kaikki käyttivät mittaria eivätkä huijanneet. Paikalliset onneksi ovat suurimmaksi osaksi avuliaita ja kaikki järjestyy aina välillä jopa hämmentävän nopeasti. Kuten puhjenneen skootterin renkaan korjaus.

7.4.2016 aamuvarhaisella suuntasin lentokentälle tarkoituksenani lentää ensin Cebusta Manilaan sitten Manilasta Kuala Lumpuriin ja viimein Kuala Lumpurista Balille Indonesiaan. Luulin olevani kätevästi jo illalla perillä. Itselläni taitaa olla hieman huono karma noiden lentojen kanssa noin yleisesti sillä tietenkään en ollut illalla perillä. Olin perillä aamulla. Matkustin siis Filippiinit Indonesia väliä yli vuorokauden. Voin sanoa, että jossain vaiheessa yöllä kentällä ei enää naurattanut. Air Asialle kiitos ärsyttävästä palvelusta. Sain jo Kuala Lumpurin kentällä tietää lennon Balille olevan yli kuusi tuntia myöhässä. Sen verran lentoyhtiöiden säännöistä tiedän, että näin pitkällä myöhästymisellä pitää ainakin jotain ruokaa tarjota. Menin sitten heti laskeutumisen jälkeen kysymään tiskiltä saanko jonkun ruokakupongin. Tiskiltä minut lähetettiin kävelemään toiselle tiskille, joka oli eri terminaalissa, koska siellä on esimies. Kävelin sinne toiselle palvelupisteelle, jossa ensin odotin yhden henkilön selvittävän asiaa. Varmaan vartin odottelun jälkeen lähetettiin toiselle tiskille, jossa taas selvitettiin asiaa. Tämän jälkeen vastaus oli, että yleensä tämmöisissä tilanteissa ei tarjota mitään, mutta voin toki kysyä sitten lähtöportilta. En enää jaksanut tapella vaan ostin ruuat itse. Kuitenkin lähtöportilla kaikkien turvatarkastusten ja muiden jälkeen alettiin jakaa ruokakuponkeja tuntia ennen koneen lähtöä. Tässä vaiheessa yötä suurin osa ruokapaikoista oli jo kiinni. Lisäksi olin kaupasta ostanut lentoa varten juomia, jotka olivat mukanani. Kaikki ravintolat tietenkin turvatarkastuksen toisella puolella. Jos veisin juomat mukanani ruuanhakureissulle en saisi tuoda niitä enää takaisin lähtöportille, koska ovat nesteitä. Ei auttanut, kuin piilottaa ne terminaaliin, jotta pääsin hakemaan ruokaa. Ainoa auki oleva paikka oli burger king, joka toisaalta sopi itselleni oikein hyvin. Jäin vaan miettimään olisiko kenties ollut air asialle hieman helpompi antaa se ruokakuponki vain jo alunperin. Tai sitten, että ensimmäinen tiski olisi jo sanonut mikä heidän käytäntönsä on eikä pompottanut tiskiltä toiselle kyselemään.

Onneksi kuitenkin pääsin viimein auringon noustessa perille Balille ja oli lentokenttäkuljetus valmiiksi varattu niin ei tarvinnut univajeissa seikkailla vaan kuski odotti terminaalissa valmiiksi.

Malapascuan hait

31.3 otin seitsämän aikaan aamulla taksin bussipysäkille, jotta ehdin ajoissa bussiin kohti Mayaa, josta lähtisi laiva kohti Malapascuan saarta. Bussimatka kesti 5 tuntia, jonka jälkeen vielä tunnin verran laivassa. Tämän jälkeen olin hiekkarannalla ja google onneksi kertoi, että majapaikkaani on vielä 1,5km matka. Eikä se matka olisi edes kovin paha ollut kävellä ellei lämpötila olisi ollut no en tiedä monta astetta, mutta kuuma. Ja vielä laukun kanssa. Perille päästyäni olin aika hiessä. Onneksi sentään ison laukun olin jättänyt Cebu Cityyn ja pääsin heti ilmastoituun huoneeseen. Myöhemmin selvisi, että olin epähuomiossa jättänyt myös passini Cebu Cityyn. Onneksi sitä ei tarvittu. Hieman orpo olo vain oli ilman sitä. Olin löytänyt netistä resortin, jossa oli myös jaettuja dorm- huoneita. Eli kaikki hienon lomaresortin palvelut, mutta edullinen n.10e/yö hinta, koska huone jaettu. Tämä osoittautui erittäin miellyttäväksi ratkaisuksi. Malapascuan saari on sen verran eristäytynyt, että esimerkiksi makeaa vettä ei saa kuin pullosta. Suihkusta tuleva vesi samoin kuin uima-altaan vesi olivat paikallisesta kaivosta, jossa makean veden joukkoon pääsee suolaista merivettä.

Ensimmäisenä iltana resortilla kysyttiin, että haluanko sukeltaa. Siinä sitten jotain sopelsin, että olen kyllä sertifikaatin suorittanut, mutta ehkä se ei lempiharrastus ole ja jotain. Ehkä voin sukeltaa, mutta en ole varma. No siinä sitten joku toinen puuttui puheeseen, että jos tänne asti olet tullut pitää mennä katsomaan Thresher Sharkeja. Siinä sitten hetken mietin, että oishan se hienoa nähdä hai. Siinä vaiheessa sitten mulle iskettiin kirja kouraan, että nyt pitää sitten harjoitella syvän meren sukellusta sillä open water diver oikeuttaa sukeltamaan vain 18m syvyyteen ja hait ovat 28metrissä. Siinä sitten joutui taas vähän lueskelemaan. Onneksi osittain kertausta. Seuraavana aamuna herätys neljältä ja suoraan veneeseen. Sukellus meni yllättävän hyvin. Ja näimme haita. Selvisi nyt, että tämä Tresher Shark on suomeksi kettuhai. Sillä on jännän pitkä "häntä" takana. Oli todella upea tunne, kun nämä noin kolmemetriset otukset lipuivat ohitse. Toki sukelluksessa jälleen omat haasteensa. Kun näin hait vedin henkeä hämmästyksestä, joka johti siihen, että aloin kohota kohti pintaa. Piti oikein kamppailla, jotta sain itseni taas uppoamaan sopivalle korkeudelle. Kannatti kuitenkin mennä. Muita bongauksia haiden lisäksi oli merihevonen. Punainen pikkuinen noin 10cm korkeudeltaan. Aika hieno.

Resortti oli aivan ihana. Iso uima-allas ja aurinkotuoleja.

Lisäksi käytössä yksityisranta, joka oli todella luksusta. Ei tullut ainakaan mitään kaupustelijoita häiritsemään kirjanlukua ja köllöttelyä. 

Onneksi ei ole varaa ihan aina resorteissa yöpyä on ne sen verran mukavia paikkoja ettei niistä ihan edes joka päivä tule poistuttua ollenkaan niin jää paikallinen elämänmeno vähemmälle. Kuitenkin parina päivänä poistuin hetkeksi. Resortin huono puoli oli ettei se ollut auringonlaskun puolella, joten yhtenä iltana kävelin "kaupungille", jossa sain ihailla auringonlaskua.

Löytyi paikka missä saattoi nauttia erinomaisen caipirinhan ja katsella auringonlaskua. Illallisen jälkeen en lähtenyt pilkkopimeässä kävelemään hotellille vaan otin "moottoripyörätaksin". Siinä hypätään pyörän taakse ja semmoisen euron hinnalla pääsi kotiin.

Suosikkiosuuteni resortissa oli se, että aamiaisvaihtoehdoista löytyi puuro hedelmillä! Todella hyvää. Jotenkin ei vaan se vaaleista vaalein leipä ja hillo yhdistelmä oikein kiinnosta. Puuro on hyvää.

Edellinen sukellus meni niin hyvin, että minulle onnistuttiin lisämyymään toinen sukellusreissu tällä kertaa Gato Islandille eli kissasaarelle.

Gato island kuulemma näyttää kissalta ylhäältä päin. Mereltä päin en mitään kissamaista havainnut.

Siellä missä on kuplia on sukeltajia. Tällä sukellusreissulla tein kaksi sukellusta. Ensimmäinen sukellus oli taa melko tuskaa. Kylmä tuli ja näin lähinnä niitä kaloja joita olin ennenkin nähnyt.

Toinen sukellus sen sijaan oli ihan mieletön. Sukellettiin ensin veden alle, josta mentiin vedenalaiseen tunneliin. Luolan sisällä sukellettiin hetki kunnes luolan toisella suuaukolla kierteli hai. Tällä kertaa whitetip shark eli valkoevähai. Hai tuli jopa melko lähelle. Kyseinen white tip shark on enemmän ns. perinteisen hain näköinen kuin pitkähäntäinen kettuhai. Jossain lähteissä myös pienemmäksi versioksi valkohaista mainittu. Valkohaihan on se, joka aina elokuvissa esiintyy. Onneksi oli pienmpi kuin edellisen päivän kettuhait, joten ei pelottanut. Sukellus jatkui jyrkänteen reunaa pitkin, jossa nähtiin toinen hai nukkumassa luolankolossa. Lisäksi näkyi paljon erikoisrapuja ja etanoita sekä erikoisia meritähtiä. 

Omalla rannalla tuli käytyä useamman kerran. Vesi oli aika matalaa ja siellä oli paljon merisiilejä niin piti vähän varoen veteen mennä. Kuitenkin uiminen oli ihanaa aallottomassa ympäristössä. Ja jos laittoi uimalasit saattoi pohjassa nähdä useita meritähtiä. Kaloja tai koralleja ei juurikaan ollut.

Resortissa oli ihmisten lisäksi myös ankkoja. Ankat olivat mukavan hiljaisia, joten niiden olemassaolon huomasin vasta toisena päivänä. Toisin kuin kukot, joiden olemassaoloa ei voi unohtaa hetkeksikään. Jos pitäisi kuvailla filippiinien äänimaisemaa riittäisi siihen "kukkokiekuu"..

Malapascua on pieni saari noin 3kmx1,5km kooltaan. Ainoat tiet ovat tämmöisiä hiekkatien ja polun yhdistelmiä, jossa moottoripyörällä mahtuu menemään, mutta autoa tai edes sivuvaunullista moottoripyörää tricykkeliä olisi täällä turha yrittää kuljettaa.

Viimeisenä iltana Malapascualla päätin kiivetä majakalle näköalojen vuoksi.

Otin hienon selfien, jota katsoessani tajusin naamani hieman kärähtäneen. Onneksi muuttui rusketukseksi ja enää en  ole punainen..

Majakalla tuli jotenkin heti semmoinen tunne, että nyt en ole yksin täällä. Heti en ketään nähnyt, mutta jo hetken kuluttua puskista tuli esiin lauma vuohia.

Majakan jälkeen rannalla oli nätti auringonlasku.

Itse majakka ei ollut jättimäinen, mutta kuitenkin ihan hauska paikka käydä.

Valitettavasti tästäkin paratiisista tuli aika poistua. Hotelli tarjosi moottoripyöräkyydin satamaan ja reteästi hyppäsin pyörän selkään niin, että onnistuin vetämään pohkeeni suoraan moottoriin. Ja paloihan se ja vieläpä aika kivuliaasti. Kuitenkin tässä vaiheessa sain kiittää matka-apteekkiani, josta löytyi palovammalaastari, jonka sain heti tuoreeltaan jalkaan iskettyä.

Onneksi tämä ei ollut minun sukelluspaattini..

Mummolat

Nyt on ollut niin tunteikas viikko etten voi ihan kokonaan blogissakaan jättää tapahtumia mainitsematta. Niin nyt tulee yksi täysin matkailuun liittymätön blogi. Tällä viikolla minut saavutti ensin suru-uutinen Pielaveden mummoni kuolemasta. Vain päivä tämän jälkeen tuli uusi suru-uutinen turusta, että isoisäni Esko oli myös menehtynyt. Uskomaton sattuma, että molemmat jäljellä olevat isovanhempani menehtyivät näin peräkkäin. Nyt on kuitenkin sopiva hetki muistella pikkuisen isovanhempia.

Neljästä isovanhemmasta muistan ainoastaan kolme äitini isä menehtyi, kun olin pikkutyttö, joten hänestä ei juurikaan muistikuvia ole. Muista isovanhemmista muistot ovat lämpimiä. Varsinkin pienenä mummola oli paikka, johon oli aina kiva mennä. Mummolat ovat lapsena tärkeitä paikkoja.

Varmasti lähinnä välimatkan takia vietin pienenä enemmän aikaa Kyllikki- mummun ja Esko- papan luona. Varsinkin kesäisin Someron mökillä saatoin olla pitkiäkin aikoja. Kyllikki mummu oli piti lapsista ja eläimistä ja jaksoi aina jutella. Kyllikki myös tiesi aina kaikki juorut. Mummulla oli äkkipikaisempi puoli ja hän välillä aina motkotti, kun keksin vaikkapa kadota. Pienenä tiesin ettei pihalta saa poistua eikä rantaan mennä yksin. Näitä asioita en rikkonutkaan. Kerran kuitenkin suutuin valtavasti, kun isosisko Marika ja naapuritalon Purtsin Laura eivät ottaneet minua mukaan leikkeihin. Kostoksi menin murjottamaan riippukoivun oksien alle, josta minua ei voinut kukaan nähdä. Mummo huuteli missä on Anne ja etsivät ympäri pihaa ja pelkäsivät etten ole mennyt kuitenkin rantaan. En vastannut huutoihin mitään vaan mökötin hiirenhiljaa riippukoivun oksien alla. Muistan, että silloin koivun alla oli myös hiekkaa, josta saatoin tehdä hiekkakakkuja, jottei aika käynyt pitkäksi murjottaessa. Marika ja Laura saivat huudot, kun eivät olleet minun perään katsoneet. Varmaan joskus sen jälkeen katsoin ajan olevan sopiva takaisin ilmestymiseen. Kyllikki- mummon ansiota on myös se, että sain kissan. Ala-asteella sain kuulla, että koulukaverini Inan kissa oli saamassa pentuja ja päätin, että haluan kissan. Aloitin neuvottelut vanhempien kanssa ja päädyimme siihen, että saan kissan mikäli se voi viettää kesät mummolassa someron mökillä sillä herttoniemen mökillä kissaa ei oikein voi pitää lintuja syömässä. Esko- pappaa asia ei kiinnostanut, mutta Kyllikin ansiosta Pessi- kissan sain. Kyllikki ihastui kissaan täysin ja aina, kun talvella juteltiin muisti kysellä miten Pessi jaksaa.
Lapsuudesta jäi Esko papasta päällimmäisenä mieleen kalareissut. En millään olisi ikinä halunnut nousta ylös aamulla. Ainoa millä minut sai ylös oli, että nyt Esko lähtee katsomaan katiskat lähdetkö mukaan. Aina lähdin, koska veneily oli parasta mitä tiesin. Esko pappa teki vielä eläkkeellä ollessaan paljon töitä, joten muistankin hänen välillä olleen kuvauksissa jossain päin. En tiedä minkä ikäinen olin, kun olimme menneet Mäntymäenaukion asunnossa alakertaan Virpin ja Pekan luokse katsomaan telkkarista jotain elokuvaa tai sarjaa, jossa esko esiintyi. Elokuvassa oli kohtaus, jossa esko kuoli. Olin ihan kauhuissani, että kuoliko minun pappa nyt. En varmaan edes sanonut kenellekkään mitään vaan vaivihkaa vilkaisin ja yllätyksekseni pappa istui siinä melkein vieressä. Sen jälkeen opin ehkä jotain siitä ettei näytelmät tai telkkarijutut ole tosia.


Pielavedellä oli hauskin ja jännin asia aina mökin vintti, jonne sai kiivetä jyrkkiä rappusia pitkin. Vintiltä löytyi kaikkia jänniä tavaroita ja siellä oli pelottavan hämärää. Pielaveden mummolassa oli myös kivaa, kun joskus tuli serkkuja käymään Helmi ja Minna olivat vähän vanhempia, mutta kuitenkin ottivat leikkeihin mukaan. Mummo myös antoi leikkiä ja touhuta aika vapaasti. Elsa mummo oli ihmisenä todella pitkäpinnainen ja suvaitsevainen. En muista, että olisi meille lapsillekkaan ikinä varsinaisesti suuttunut vaikka kaikenlaisia leikkejä keksittiinkin. Jo välimatkan takia välillä pielavedellä tuli käytyä vähemmän, mutta aina kun sinne meni oli mummo yhtä ilahtunut käynnistä ja muisti mistä herkuista kukakin serkuksista tykkäsi. Siinä vaiheessa, kun kyllikki mummo oli menehtynyt ja pessi- kissalle piti saada uusi kesäkoti otti Elsa- mummo kissan hoiviinsa. Aluksi kesäkissana, mutta jossain vaiheessa Pessi jäikin sitten viettämään eläkepäiviään mummon kissana. Luulen, että ratkaisu sopi hyvin molemmille. Mummon luonteesta kertoi jotain se, että hän oli niin kovin huolissaan siitä, että mitä kissalle käy, jos hän vaikka sairastuisi. Kissan aikana mummo itseasiassa yllättävän terveenä pysyikin eikä montaa kertaa naapurit kissasta joutuneetkaan huolehtimaan. Pessi oli muutenkin sopiva mummolan kissa. Tykkäsi kulkea vapaasti pihalla, mutta tuli aina yöksi kotiin.

Molemmissa mummoloissa käyminen lapsuuden jälkeen harveni huomattavasti, mutta se ei tarkoita etteivätkö isovanhemmat yhä olisi olleet tärkeitä. Teini-iässä ei mummolassa käyminen niin paljon kiinnostanut. Onneksi kuitenkin Esko ja Elsa elivät näinkin pitkään niin nyt ainakin lähes jo aikuisena osasi jälleen arvostaa omia isovanhempiaan. Ei haittaa, jos heiltä, jotain olisinkin perinyt.

Kymmenen hopealusikkaa suussa

Filippiineillä iski vasten kasvoja kovemmin kuin koskaan ennen se tosiasia kuinka etuoikeutetussa asemassa olen. Koen olevani etuoikeutettu jo moniin hyvin toimeentuleviin verrattuna, koska pääsen toteuttamaan unelmia tälläisellä upealla matkalla.

Kuitenkin se millä tavalla elämäni eroaa filippiinien köyhistä on ihan järkyttävää. Cebu city oli kuin Manila pienoiskoossa. Vietin siellä päivän ja näin nälkää näkeviä lapsia. Jotenkin riipaisee se, että vielä vuonna 2016 kaduille kuolee lapsia ruuan puutteen vuoksi. Olen ollut monissa maissa ennenkin, mutta missään en ole nähnyt yhtä heikossa asemassa olevia köyhiä kuin filippiineillä. Ne telttakylät suorassa auringonpaahteessa ja se joki mikä virtasi töynnä ulostetta ovat jotain mitä en ikinä halunnut nähdä. Madvemturesien sanoja mukaillen maailmaan pitää tutustua uteliaasti ei pelokkaasti. Tästä olen samaa mieltä Kuitenkin sanonta tieto lisää tuskaa pitää täysin paikkansa. Itse haluaisin lisätä sanontaan, että tieto lisää myös ymmärrystä. Voisi jokainen tuloerojen kasvattamista kannattava tehdä yhden opintomatkan Manilan slummeihin ja sen jälkeen nähdä kaikki ne aseistetut vartijat, jotka rikkaiden elämässä tarvitaan ja miettiä sitten uudelleen onko sellaisessa kehityksessä mitään järkeä.

On riipaisevaa kääntää katse toiseen suuntaan, kun selkeästi aliravittu lapsi tulee kerjäämään. Se on kuitenkin pakko tehdä kahdesta eri syystä. Ensinnäkin oma turvallisuus. Köyhillä alueilla kävellessä ei ole turvallista alkaa kaivaa lompakkoa edes keskellä päivää. Myös se, jos yhdelle antaa rahaa saattaa houkutella paikalle muita ja en todellakaan halua joutua väkijoukon keskelle lompakko avoimena. Toinen syy on periaatteellinen. Jokainen raha jonka annan kadulla olevalle lapselle tukee hänen kadulla olemistaan. En ikinö osta kadulla kulkevalta lapselta mitään sillä, jos lapsi tienaa kadulla ei hänen kannata mennä kouluun.

Sellaista köyhyyttä mitä näin ei pitäisi olla olemassa. Ei auta kuin uskoa, että tilanne muuttuu joskus paremmaksi. Miten ja milloin en tiedä. Kuitenkin oli mukava huomata, että saarilla kukaan ei ainakaan silmämääräisesti nähnyt nälkää. Turismi tuo tuloja, jotka valuvat myös köyhemmille. Saarilla lapset nauroivat ja leikkivät mitä lasten kuuluukin tehdä. Pari kaupustelevaa lasta saarillakin näkyi, mutta selkeästi kuitenkin terveitä ja hyvinvoivia lapsia.

Filippiineillä todellakaan kaikki lapset eivät käy koulua. Päivisin kaduilla näkyi paljon lapsia ja myös lapsityövoimaa käytetään. Filippiineillä koulunkäynti ei ole velvollisuus vaan hyvin toimeentulevien etuoikeus. Jos minä hallitsisin filippiinejä laittaisin ensimmäisenä kaikki lapset kouluun ja porkkanana ilmainen ateria koulussa käyville. Tätä en voi toteuttaa niin toivon vain, että niillä rahoilla, jotka jälkeeni filippiineille jäi lisätään edes jonkun hyvinvointia. Niin että matkustakaa filippiineille. Se on kaunis maa ja todellakin tarvitsee ne matkailijoilta saatavat rahat!

Ketkään paikalliset eivät oikeastaan kaupungeissa kävele. Itsehän kävelystä pidän yleensä, mutta aloin ymmärtää pian miksi monet eivät sitä tee. Autojen ja moottoripyörien meteli vieressä ja sitten toisella puolella hajut. Tämä joki oli täynnä roskia ja ja ulostetta. Halu oli sanoinkuvaamattoman paha.

Huono kuva ja auton ikkunasta otettu, mutta ehkä näkyy ainakin kuvan oikealla laidalla telttoja. Kyseinen kenttä oli telttakylä, jossa ihmiset alkoivat auringon noustessa heräillä uuteen päivään. Tuskin kukaan tuolta kentältä varsinaisesti haluaa herätä.

Barracudan arvoitus

Sannan lähdettyä jäin vielä hetkeksi Coronille. Valitettavasti majoitus piti vaihtaa halvempaan ja jouduin taas jakamaan huoneeni tuntemattomien kanssa. Yhden päivän vielä kehtasin käyttää hyväkseni resortin uima-altaita. Sitten päiväohjelmaksi valitsin vielä kerran suosikkiharrastukseni islandhoppingin.

Tällä kertaa lainasnorkkeli oli  paitsi tyylikäs niin myös toimiva. Usein on ollut ongelmia näiden kanssa. Osa maskeista päästää vettä sisään tai ovat muuten huonoja. Kerran jopa koko hengitysputki vuoti. Tällä kertaa kuitenkin erinomainen setti.

Vedet olivat yhtä kirkkaat kuin näemmä täällä Palawanin saaristossa aina. Ensimmäinen snorklauspaikka oli tämän mökkerön eteen uponnut skeleton wreck hylky. Itse hylky, vanha japanilainen laiva, ei ollut kummoinen. Noin 40m syvällä näki laivan ääriviivat,mutta ei nyt mitään ihmeellistä. Ehkä sukeltamalla olisi ollut hienompi. Onneksi lähistöllä oli kivoja koralleja. 

Toinen pysähdyspaikka oli koralliriuutta tästä rannasta vähän eteenpäin näkyy kuvassa turkoosin keskellä hieman tummempana. Riutta oli aivan upea. Näin siellä ison merikilpikonnan, jota lähdin seuraamaan. Kilpikonna ui aina hetken eteenpäin ja vilkaisi minua, että olenko yhä perässä piti tauon ja jatkoi matkaa. Ilmeisesti halusi minun seuraavan, koska aiemman kokemuksen mukaan ne pystyvät uimaan aika paljon kovempaa kuin minä, jos haluavat. Jos edellisellä pysähdyksellä vielä maha hieman sekaisin harmittelin, että onko tässä mitään järkeä tajusin tässä vaiheessa viimeistään kuinka upeassa paikassa olen. Pakko sanoa, että ihan upeita paikkoja.

Tähänkin islandhoppingiin kuului järvi. Veneellä ajettiin näiden jyrkkien kallioiden vierelle, josta pääsi joko kallion alitse aukosta sukeltamalla tai sitten kallion yli jyrkkiä, mutta lyhyitä portaita kiipeämällä Barracuda järvelle.

Barracuda järvi oli hieman saman kaltainen kuin Kayangan- järvi, jossa olimme aiemmalla island hoppingilla käynyt. Kalliot jatkuivat veden alla saman tyylisesti ja järvi oli sekoitus makeaa ja suolaista vettä. Eroavaisuuksiakin oli. Tämä Barracuda lake oli pinta-alaltaan suurempi. Snorklaillessani näin rapuja ja monneja sekä myös itse Barracudan. Retken jälkeen kerroin nähneeni barracudan ja sain ihmetteleviä katseita, että oikeastikko. No ihan kuule oikeasti näin. Oli vielä pakko googlettaa minkä näköinen on barrakuda, että varmasti oikean kalatunnistuksen tein. Ja ei siitä kalasta voi erehtyä. Se mikä tässä on erikoista on se, että barracuda järvessä elää toisien tietojen mukaan yksi ainoa barracuda. Toisen lähteen mukaan niitä on järvessä viisi. Se miten suolaisessa vedessä viihtyvä kala on päätynyt järveen on pienoinen mysteeri. Tokihan se sinne on voinut uida sillä yhteys mereen löytyy, mutta miksi se järveen on muuttanut en ikinä saanut selville. Kuitenkin ilmeisesti hyvin harva barracuda järvellä kävijä itse barracudan näkee. Minä näin. Järvelle tulee myös paljon sukeltajia kokemaan vedenalaisia kuumia lähteitä. Pinnalla snorklatessani niitä ei havaitse sillä ovat sen verran syvällä, että vesi ehtii sekoittua. Sukeltajat kuulemma voivat sukeltaa kuuman lähteen päälle ja tuntea huomattavat veden lämpötilanvaihtelut.

Pikkupojat olivat kalassa venelaiturilla. Paidattomalla pojalla on yksi kala kädessä. Muut nostelevat siimoja. En oikein päässyt selville millä he kalastivat, mutta näemmä saalista saivat.

Oma osansa joka ikisellä island hoppingilla on kelluvat aasialaisturistit. Aasialaisten uimataito on lähes olematon, joten pelastusliivit päällä joka ikisellä. Yleensä sitten lilluvat aina porukassa vielä jonkun pelastusrenkaan kera. Usein vielä joku mieheistön jäsen lähtee uimalla vetämään tätä kelluvaa aasialaisporukkaa johonkin suuntaan missä jotain nähtävää. Kaikkien muiden maiden turistit uivat omia menojaan, mutta kelluvat aasialaiset ovat ihan oma lukunsa.

Vähän filippiiniläistä mieskomeutta. Filippiinot noin ylipäänsä ovat aika kaunis kansakunta. Sekä miehet että naiset ovat kasvoiltaan todella kauniita. Luultavasti kaunein kansakunta. Harmi vaan, että kaikki paikalliset ovat pikkuruisia. Siis en varmasti koko reissussa nähnyt yhtään filippiinoa, joka olisi minua pidempi.

Coron Town ei ollut kaupunkina kovin viehättävä. Kauhea meteli moottoripyöristä ja etenkin tricykkeleistä (sivuvaunullinen moottoripyörä) ja kaduilla ei paljon nähtävää. Kuitenkin pari rantaravintolaa, joissa hienot näkymät. Toisaalta parempaa ruokaa sai muualta. Mutta drinksu toki kannatti näköalapaikalla nauttia. Vaikka sitäkin hetkeä häiritsi hyttyset nuo vihatuimmat eläimet listalleni päässeet hyönteiset.

Pienien väärinkäsitysten takia satuin saamaan lentokenttäkuljetuksen käsiini. Mikä oli oikein hyvä asia. Lentokentälle lähdettiin ajoissa tarkoituksenani lentää ensin 29.3 Manilaan ja sieltä muutaman tunnin kenttähengailun jälkeen Cebun saarelle.

Lentokentälle meno kohtasi pienen viivästyksen, kun lehmät ryntäsivät tielle.

Kuvassa on surkein lentokone, jolla olen ikinä lentänyt. Penkkini selkänoja ei pysynyt paikoillaan vaan lonksui ja lentokone muutenkin näytti parhaat vuotensa eläneeltä. Hengissä kuitenkin pääsin manilaan ihan vain saadakseni selville, että lento Cebulle on useamman tunnin myöhässä. Sen verran voin myös kertoa, että jos jollain kentällä pitää viettää useampi tunti ei Manilan kentän kotimaanterminaali ole se ihanin paikka.

Tai toisaalta mikä syy valittaa voihan manilan kotimaanterminaalissa kuitenkin esim. lukea raamattua raamatunlukupisteellä..

Tai vaikkapa shoppailla kristityssä kaupassa.. Kaikki hyviä vaihtoehtoja. Kello oli lähempänä puolta yötä, kun vihdoin pääsin majapaikkaani Cebu Cityssä. Liikkeelle olin lähtenyt siinä 11 aikaan aamulla. Eli melko pitkä kotimaanlentokokemus.