Lepakoita ja köysiratoja Sabangissa

Puerto Princessan jälkeen 15.3.2016 otimme bussin kohti Sabangia. Kätevästi bussi haki meidät majapaikastamme. Bussi jätti meidät Bambua hotellimme eteen. Tai ei se mikään hotelli ollut Bambumajoja metsän reunassa. Ei ollut kovin auttavainen omistaja tällä paikalla, joten roudasimme vain tavaramme huoneeseen, jossa oli parisänky ja tuuletin. Mitäs sitä muuta tarvitsee. Majoittautumisen jälkeen oli pakko suunnata lounaalle, koska aloin kiukuttelemaan.

Tien varressa kuivatettiin kalasia. Ilmeisesti paikallista aamiaista varten. Sanna meni meinaan tilaamaan Philippino breakfastin, jossa oli tommoinen kuivattu jyrän alle jääneen näköinen kala. Toinen vaihtoehto mitä filippiiniläinen aamiainen voi tarkoittaa on todella kovaa ja sitkeätä rustoista lihaa. Eli jos saa valita melkein mikä vaan muu aamiainen on hyvä.

Iltapäivälle ei ollut ohjelmaa, joten nähtiin kyltti missä luki zipline ja suunnattiin sinne. Pieni extempore seikkailu.

Sanna demostroi kuinka minikokoinen on paikallinen vessanpönttö. Ei edes polveen asti.

Siinä se on edessä 800m köyttä. Ilmeisesti oli pojilla kiire päästä meistä eroon, kun ei siinä paljon mitään neuvottu tai odoteltu valjaat niskaan ja menoks.

Valmiina.

Sannan saapuminen hieman huono kuva, kun samaan aikaan piti riisua omia valjaita.

Näitä maisemia oli ihan kiva katsella yläilmoissa liukuessa.

Tuohon mökkeröön köysirata päättyi. Koko rataa ei saa mahtumaan yhteen kuvaan. Sen verran pitkä matka se 800m on. Oli aika huikea leijailu. Tykkäsin kyllä.

Tässä kuvassa voi nähdä niemekkeen vasemmassa laidassa vihreän keskellä on mökkerö, josta köysiradalle lähdettiin liukumaan.

Itse en voinut itseäni kuvata, joten ostin ihan firman ottaman kuvan liukumisesta. Ihan hauska.

Ydinosaamisalueella.

Vielä ehti köysillä liukumisen jälkeen rannalle rentoutumaan.

Illalla alkoi se varsinainen jännitysosuus. Meidän majapaikassa ei siis ollut huoneessa omaa vessaa vaan ulkovessa, jonne siis käveltiin noh. ulkona. Pimeällä heti ensimmäinen vessakäynti kauhea mekastus puusta ja sieltä putoilee hedelmiä. Yritin otsalampulla valaista ja luultavasti siellä oli jättilepakoita. Oikeasti aika isoja. Oli kuitenkin pimeä oltiin siinä ihan maaseudulla niin mitään kovin hienoja valaisuratkaisuja ei ollut. Itselleni liskot alkaa olla jo ihan peruskauraa ei tunnu missään, mutta sannalle myös ne tuottivat pieniä hankaluuksia. Lepakot oli oikeesti hivenen arveluttavia.

Seuraavana päivänä oli ohjelmassa se minkä takia suurimmaksi osaksi ihmiset Sabangiin tulevat. Undergroud river retki. Ostettiin edellisenä iltana pääsyluvat joelle ja tingittiin paikka paatista. Kallis se oli silti, mutta melkein puolet siitä hinnasta mitä meille alunperin yritettiin myydä. Tai siis kallis on joustava käsite. Jos muistan oikein maksettiin 700p kahdesta hengestä eli semmonen 14e eli 7e/hlö. Kyseessä on kuitenkin yksi maailman pisimmistä luolassa sijaitsevista joista.

Ensimmäinen havainto paikallisesta venetyypistä, jonka ristimme ötökkäveneeksi. Nämä tulivat myöhemmin reissussa aika tutuiksi.

Maanalaisen joen sisäänkäynti on kuvan luolassa. Tässä kohti vaihdettiin pienempään veneeseen. Olimme onneksemme ajoissa liikkeillä niin pääsimme paikalle ennen suurinta turistilaumaa.

Luola tai oikeastaan sen sisäänmeno oli ensimmäisiä kosketuksia turkoosiin siis todella turkoosiin veteen. Aina jotenkin kuvitellut, että matkaesitteiden turkoosit vedet on fotoshopattu. Ei niitä ole. 

Ainoa kuva itse luolasta. Ihan mahdoton ottaa kuvia, kun on pimeetä ja liikutaan veneellä koko ajan ei voi pitää kameraa paikallaan. Luola oli noh saman tyyppinen kuin luolat missä olin Mulussa kivimuodostelmia ja lepakoita. Erotuksena se, että tähän luolaan tultiin veneellä. Jokea olisi päässyt pidemmällekkin veneellä, mutta ei saanut mennä, koska sentään osa luolasta on suojeltu. Nähtiin myös yksi käärme! Tai jotkut näki kaksi, mutta itse näin yhden.

Pikkupaatti matkalla luolaan.

Joku on voinut ihmetellä, kun olen puhunut kulkuvälineenä jeepneystä, että mikä se on. Tässä kuvassa on Jeepney. Niitä on eri kokoisia tämä on isoimmasta päästä, mutta kaikilla sama nokka ja kaikilla joku nimi. Usein uskontoon viittaava, kuten kuvassa D´Christ lisäksi jokainen Jeepney on tavalla tai toisella koristeltu. Epämukavia kyllä. Halpoja erittäin. Täysiä yleensä. Filippiiniläinen tapa liikkua.

Underground river oli kuitenkin vain muutaman tunnin keikka niin päätimme lähteä vielä läheiselle Ugong Rockille, jossa piti olla jotain kiipeämishässäkkää. Olimme ainoat paikalla, joten saimme ihan yksityisoppaan. Yksityisoppaan, joka lupasi ottaa meistä kuvia joka kulmassa. Ja sen se tottavie tekikin. Musta ei varmaan ole koko reissulta yhtä montaa kuvaa kuin siltä puolen tunnin kivelle kiipeämishetkeltä. Mikäs siinä. Ihan hauska kivi. Ei nyt kovin haastavaa kiipeilyä ja kestokin oli sen about 30min. Kuitenkin oli hassuja ominaisuuksia esim yksi kohta, jossa kiveen kopautti kuulosti ovikellolta. Ehkä ontto kivi. En tiedä.

Ja jos mietitte miten kiveltä tultiin alas niin toki liukumalla. Uusi köysirata valloitettavaksi. Ei niin pitkä kuin edellisenä päivänä eikä niin hienot maisemat, mutta vauhti oli kovempi. Itse tein perinteisessä istuma-asennossa. Sanna sen sijaan teki ns. superman asennossa liukumisen mahallaan pää edellä.

Illaksi ehti vielä rannalle picnikille. Eväänä valkkari ja lonkero. Oikein hyvä setti. Ja rannalla oli todella vähän ihmisiä saatiin lojua riippumatoissa ihan rauhassa tai vaikkapa kiivetä puuhun. Koiria kylläkin oli, mutta kilttejä koiria. Sabang oli hyvä rauhallinen paikka.

Seuraavana aamuna pakattiin laukut nätisti vierekkäin Lexxuksen katolle ja suunta kohti el Nidoa. Ja koska kyseessä oli hasardimatkat piti siihen matkapäiväänkin vähän jännitystä saada. Jo melko alkumatkasta alkoi ajokkimme piipittää aina, kun vauhti vähänkin kiihtyi. Todella rasittava piipitys ja kuski alkoi silminnähden hermostua, kun ei tiennyt mikä kyseessä. Jotain oli bussissa vialla. Kuitenkin matkaa jatkettiin ongelmitta hetki. Sitten kuskilla meni hermo veti auton tien sivuun ja soitti jonnekkin mistä ilmeisesti sai ohjeita. 

Jotain siellä lennosta fiksataan.

Pällistelijät ja duunarikuski. Ajokki alkoi toimia ja päästiin kuin päästiinkin el Nidoon.

Puerto Princessa ja monistamisen vaikeus

Puerto Princessa on Palawanin saariston pääkaupunki, jonne saavuimme 13.3.2016 lentämällä. Otimme tricycklen eli sivuvaunullisen moottoripyörän hotelliimme Rema Tourist Inn. Paljastui, että hotelli olikin erinomainen. Ei yhtään mitään valittamista.

Melko luksusta

Olin ostanut meille hienot kasvonaamiot, jotta edes hetkeksi saatiin Sannan värisävy astetta tummemmaks..

Oltiin siitä jo aiemmin luettu matkaoppaista, että kätevä tapa liikkua kaupungissa on vuokraamalla skootteri. Ja olin sitä aiemminkin miettinyt, että mitä jos vuokraisi skootterin. Vähän vaan arveluttanut, kun en hirveesti ole skootteria ajanut. Sanna sanoi, että ei se ole vaikeeta se skootterin ajaminen ja siinä mietin, että joo ei se muistaakseni vaikeeta ole. Tosiaan noin 15vuotta sitten Esko voitti arvalla skootterin käyttöönsä ja sillä ajoin Someron mökillä mökiltä purtsin postille ja takaisin ja ihan hyvin meni. Tällä kokemuksella lähdettiin sitten skootteria vuokraamaan ja kappas selvisi ettei Sannalla ole tämänkään vertaa kokemusta skootterilla ajamisesta. No siinä tuli sitten skootterin vuokraava kaveri paikalle ja sanoin etten ole pitkään aikaan skootteria ajanut, joten voisko pitää pienen priiffin. Lennosta päätettiin, että minä olen kuski tällä suunnattomalla ajokokemuksella. Huomasin ilmeestä, että skoottereita vuokraava kaveri oli hieman epäluuloinen, kun kysyin onko skootterissa pakki. Ei ole. No siinä harjoittelin yksin tien toiseen päähän ja takaisin. Sitten Sanna hyppäsi kyytiin ja lähdettiin liikenteeseen. Ja ihan oikeaan liikenteeseen, aasian liikenteeseen. Aika paljon oli kaikkia ajoneuvoja siellä; autoja, tricykkeleitä, skoottereita, ihmisiä, koiria. Sinne vaan sekaan ja hyvin mahtui. Onneksi oli Sanna takana antamassa reittiohjeita sillä oma keskittyminen meni 100% ajamiseen enkä pystynyt mitään karttaa edes miettimään. Olisikohan siinä 2,5km ajettu, kun totesin tarvitsevani tauon. Kädet tärisevinä mentiin vähän syömään, jonka jälkeen ajaminen sujuikin jo huomattavasti paremmin. Palawanin liikennekulttuuri oli oikeastaan aika mukava muille annettiin tietä. Useampaan kertaan, kun olin kääntymässä viittoili joku, että mene vaan ensin. Ja kun sanon, että ajaminen sujui hyvin tarkoitan etten törmännyt mihinkään. Pysähtyessä jostain syystä aina painoin kaasua ja jarrua samaan aikaan.. Vilkkuja en osannut käyttää ollenkaan, mutta ei se mitään ei siellä kukaan muukaan käyttänyt.

Siinä se skootteri on. Hieno peli, ottaisin kotiin.

Ajettiin skootterilla tämmöiseen perhospuistoon/ heimokylään. Kuulemma aina parin viikon välein tulee uusi heimo paikalle esittelee elämäänsä ja myy tekemiään tuotteita ja sitten palaa takaisin omaan kylään. Rahareissuja siis heille. Tällä kertaa esittelivät myrkkynuoliammuntaa ja soittimia.

Perhospuistossa oli toki perhosia, mutta myös skorppioneja ja paikallinen erikoisuus bearcat. Ei mikään ihmeellisin nähtävyys, mutta enemmänkin tässä olikin tarkoituksena se itse matka.

Skootterin paras puoli on vapaus. Mentiin hieman kauempana sijaitsevaan suositeltuun ravintolaan illalliselle ja illallinen oli todella hyvä.

Kämmenen kokoisia katkarapuja ja keskellä suosikkikasvikseni kangkong. Todella hyvää.

Illallisen jälkeen todettiin, että olipa kiva päivä, mutta tarvitsisi nostaa vähän rahaa. Sattuneesta syystä sitä rahaa ei nimittäin itselläni ollut. Syynä ryöstö. Sannalla oli hieman käteistä, mutta hupenivat kovaa vauhtia, kun joutui vielä minullekkin lainaamaan. Lisäksi ennakkotietoina oli jo se, että mennään seuraavaksi sellaisille alueille missä ei välttämättä ole pankkiautomaattia. Tai ainakaan toimivaa sellaista. Lentokentän automaatilta kumpikaan ei ollut saanut rahaa ulos ja todettiin automaatin olevan rikki. Ei siinä mitään. Helppo homma skootterilla keskustaan nostetaan rahaa eli monistetaan vaan sieltä koneesta ja hotellille nukkumaan. Näinhän me luultiin.. Ei se sitten ihan niin mennyt. Pyydettiin kirjoittamaan tästä oodi. En oikein tiedä mikä on oodi, mutta yritetään.

Oodi Monistamisen vaikeudesta

Oi raha, raha, kuinka sinua tarvitsen,

miksi et tule koneesta ulos vaikka kuinka koodia painelen.

Syöt kortin ja pelkään en enää sinua nää,

mutta vartija, takana lasien, kortin palauttamaan jää.

Toinen pankki ja automaatti ehkä sieltä rahaa ulos saa,

"viallinen kortti ei käyttölupaa"- teksti vain käteen jää.

Epätoivo kuin musta pilvi lipuu päällemme leijumaan.

todellako tänne rahattomina jäämme lojumaan.

Näkyy taas toinen pankki, jos vielä BPItä kokeillaan,

ja mikä riemu, kun sieltä viimein alkaa rahaa tulemaan.

Uusi yritys lisää rahaa kuitenkin vielä tarvitaan,

mitä ihmettä, sama pankkii, enkä enää mitään ulos saa.

Hiiren aivot ei enää pysty tätä mitenkään käsittämään,

pakko mennä nyt hotellille vähän pankkiin soittelemaan.

Muutaman kerran, jos pin-koodin väärin näppäilee,

pankki siitä huolestuu ja kortin lukitsee.

Oi raha, raha miten mukavaa on sinua jälleen monistaa,

tämä autuus ihan innoittaa jo yli tarpeen nostamaan.

Manilan Hellhole

10.3 saavuin Manilaan aamuyöstä. Odottelin kentällä auringon nousua ja otin taksin majapaikkaan Lokal Hostelliin. Jo matkalla huomasin kuinka hullua Manilan liikenne oli. Ikinä missään päin maailmaa en ole sellaisia ruuhkia nähnyt. Aivan järkyttävät. Mexico City tai edes ruuhkistaan kuuluisa Kolumbian Bogota eivät olleet mitään verrattuna Manilaan. Ensimmäisen päivän matkaväsymyksissä ja alkushokissa en tehnyt kummempia kuin kävelin läheiselle ostoskeskukselle, joka oli toki kenenkäs muunkaan kuin erittäinkin ajankohtaisen henkilön Trumpin ostoskeskus. Noh tulipahan sitten tuettua hänenkin talutta näin välillisesti vähän.. Vaikka ostoskeskus oli lähellä alle puoli kilometriä oli sinne pääseminen pieni seikkailu. Jo pari tienylitystä nostaa pulssia ihan kiitettävästi. Itseäni yllätti ostoskeskuksessa se, että aseistetut vartijat tarkistivat jokaisen laukut sisään mennessä. Ei lisännyt turvallisuuden tunnetta vaan enemmänkin tunnetta siitä, että tässä kaupungissa on jotain jännää.

Toisena Manilapäivänä lähdin vähän seikkailemaan. Ajattelin tehdä jonkun päiväretken ja kysyin hostellilta osaisivatko jotain suositella halusin nimenomaan opastetun. Eivät olleet oikein palvelualttiita, mutta kaivoivat jostain pari flyeriä. Varasinkin yhden pyöräretken sähköpostitse ja tyhmänä en ottanut selvää miten sen aloituspisteeseen päästään. Tuntia ennen retken alkua menin kysymään respasta, että mitenköhän sinne pääsisi. Kerrottiin, että kävele ja ota juna. Ok. Ei paha. Matkaa noin 8km. Kysäisin vielä paljon aikaa matkaan menee sanottiin, että reilu tunti. Tässä vaiheessa tajusin etten tule ehtimään pyöräretkelle. Kysyin voisiko jotenkin päästä nopeammin esim. taksilla. Sanoivat, että joo ota vaan taksi. Menin kadulle ja pysäyttelin takseja kaikki, jotka pysähtyivät lähtivät ajamaan pois, kun näytin osoitteen. Hölmistyneenä siinä seisoin kadulla, että mitäs hittoa. Menin jälleen kysymään hostellista ja vastaus oli, että on niin ruuhka etteivät ne halua ajaa sinne. Tässä vaiheessa totesin, että unohdetaan se retki ja menen sinne intramuros alueelle julkisilla ja ihan omin avuin. Lähdin kävelemään kadulle, jossa juna-aseman piti olla. Sanomattakin selvää, että muutama vähintäänkin arveluttava kadunylitys oli matkan varrella ja sitten olen oikealla kadulla eikä missään mitään mikä edes kaukaisesti muistuttaisi juna-asemaa. Aloin sitten kysellä paikallisilta ja selvisi, että tältä kadulta vasta hypätään jeepneyn kyytiin, jolla pääsee sitten juna-asemalle. Tässä vaiheessa alkoi vähän ärsyttämään hostellin henkilökunta, joka ei tästäkään asiasta millään tavalla maininnut.. No hyppäsin jeepneyn kyytiin sanoin mihin olen menossa ja maksoin mitä pyydettiin. Pelkässä Jeepney ajelussa ruuhkassa meni lähes tunti. Sitten pääsin lähijunan asemalle ja totesin, että junat on nopeita nyt lähtee kulkemaan matkanteko. Noh eihän se ihan niin mennyt sillä ensin piti jonottaa, että pääsee turvatarkastukseen. Jälleen tarkistettiin kaikkien metroon menijöiden laukut aseistettujen vartijoiden toimesta. Ja sen jälkeen vasta jonotettiin lippua. Junalla pääsin ja jäin pois hostellin työntekijöiden mainitsemalla pysäkillä ja huomasin tulleeni torille. Jättimäiselle torille. Ihan hauska, mutta ei todellakaan se mihin oli tarkoitus mennä. Sukelsin kauppakeskukseen turvaan ihmisvilinästä kuumeisesti puhelimella etsimään tietoa missä olen ja mihin menossa. Selvisi, että tältä pysäkiltä pitää vielä ottaa riksa, jotta pääsee oikeaan paikkaaan. Tässä vaiheessa alkoi jo naurattaa. Riksan sivuvaunussa istuminen oli mielenkiintoista, kun kuski teki vähintäänkin kyseenalaisia reittivalintoja usein vastaantulevien kaistaa pitkin. Kuitenkin pääsin kuin pääsinkin juuri sinne minne halusin. Takaisin tullessa löysin lähemmän juna-aseman, josta pääsin junalla omalle pysäkille. Sieltä sitten otin taksin hostellille, koska en vaan enää jaksanut sitä ruuhkassa olemista. Taksin saamisessa auttoi turvamies. Taksejakin tuossa kaupungissa oli lähes mahdoton saada. Ihan uskomaton. Mikään ei toiminut. Tai no toimi. Netti hostellissa oli hyvä.

Tämän kartan perusteella kuvittelin, että hostellilta juna-asemalle on kävelymatka.

Jättitori

Jeepneyjono

Iloinen riksakyytiläinen.

Itse intramuros oli nähtävyytenä ihan kiva. Vanhan Manilan puistoja ja raunioita.

Melkein kaikki muut kulkuneuvot tulikin kokeiltua, mutta ei sentään heppaa.

Vielä hymyilyttää.

Pääsin myös polkupyöräriksalla ajelemaan.

Kävin paikallisessa ateneumissa, jossa olikin hienoja tauluja. Suurin osa käsitteli kristinuskon tulemista ja hienommat väkivaltaa. Sitä tuntuu tässä maassa riittävän. Yhä.

Ostin katukauppiaalta pepsin. Hieman hölmistyin, kun se tuli muovipussiin. Vielä enemmän jännäksi meni, kun se oli sinistä. Maistui kuitenkin kuumuudessa. 

Manilassa liikkuminen paikasta toiseen on äärimmäisen uuvuttavaa. Jotenkin en vaan ymmärrä miten siellä pystyy kukaan asumaan. Kuitenkin kulkuneuvoilla seikkailupäiväni oli oikeastaan ihan hauska. Seuraavana päivänä ne pienet ajatukset siitä, että manilassa voisi olla jotain hyvää haihtuivat ryöstön takia. Vieläkin ottaa päähän ryöstö tai oma typeryys sillä jälkikäteen, kun miettii pieniä merkkejä oli havaittavissa kuten se, että tulivat hakemaan minua hostellilta, mutta kuitenkin odottivat toisella puolella katua. Nyt jälkikäteen ihan selvää etteivät halunneet, että heitä nähdään. Noh ryöstöstä jo kirjoitin niin ei enempää siitä. 

Sanna saapui paikalle pelastamaan, koska itse olin niin kujalla etten varmaa olisi osannut mitään tehdä.

Hotellista oli hienot näköalat vaikka en koko hotellista paljon mitään muista sen verran kovissa aineissa olin. Vielä seuraavan aamun muistikuvat hyvin hämäriä.

Ennen lentoa kuitenkin käytiin yhdessä escape roomissa, joka oli ihan hauska. Vaikka oma suoriutuminen ei kovin kummoista. Taisin olla silloin yhä hieman pöllyssä.

Varmasti olinkin, koska lennosta en muista edes näitä kuvia ottaneeni. Kuitenkin varmasti onnellinen olin jättäessäni Manilan taakse.

Kaikki siis kaikki, joiden kanssa juttelin varoittelivat Manilasta etukäteen. Vaikka ryöstöä ei olisi ollut en olisi silti tykännyt kaupungista, koska liikkuminen siellä oli niin vaikeata. Lisäksi Manilassa oleva köyhyys oli ihan järkkyä. Kaduilla asui perheitä pienet lapset leikkivät moottoritien seisakkeilla. Kusi ja paska haisi monissa paikoissa. Eikä se asepukuisten vartijoiden määrä yhtään tuonut turvallisuutta enemmänkin nousi niskakarvat pystyyn, että todellako täällä tarvitaan näin paljon aseita. Ilmeisesti tarvitaan. Jos mietitään koko reissua turvallisimpina paikkoina olen pitänyt niitä kyliä, joissa ei ole yhtäkään poliisia. Esim. Mulu siellä koko hostellimme ovea ei saanut lukkoon, mutta olo mitä turvallisin sillä mitä siellä kylässä, josta ei edes mene tietä pois alkaisi joku rötöstelemään. Ainakaan itselleni aseet ja vartijat eivät tuo turvallisuudentunnetta.