Manilan Hellhole

10.3 saavuin Manilaan aamuyöstä. Odottelin kentällä auringon nousua ja otin taksin majapaikkaan Lokal Hostelliin. Jo matkalla huomasin kuinka hullua Manilan liikenne oli. Ikinä missään päin maailmaa en ole sellaisia ruuhkia nähnyt. Aivan järkyttävät. Mexico City tai edes ruuhkistaan kuuluisa Kolumbian Bogota eivät olleet mitään verrattuna Manilaan. Ensimmäisen päivän matkaväsymyksissä ja alkushokissa en tehnyt kummempia kuin kävelin läheiselle ostoskeskukselle, joka oli toki kenenkäs muunkaan kuin erittäinkin ajankohtaisen henkilön Trumpin ostoskeskus. Noh tulipahan sitten tuettua hänenkin talutta näin välillisesti vähän.. Vaikka ostoskeskus oli lähellä alle puoli kilometriä oli sinne pääseminen pieni seikkailu. Jo pari tienylitystä nostaa pulssia ihan kiitettävästi. Itseäni yllätti ostoskeskuksessa se, että aseistetut vartijat tarkistivat jokaisen laukut sisään mennessä. Ei lisännyt turvallisuuden tunnetta vaan enemmänkin tunnetta siitä, että tässä kaupungissa on jotain jännää.

Toisena Manilapäivänä lähdin vähän seikkailemaan. Ajattelin tehdä jonkun päiväretken ja kysyin hostellilta osaisivatko jotain suositella halusin nimenomaan opastetun. Eivät olleet oikein palvelualttiita, mutta kaivoivat jostain pari flyeriä. Varasinkin yhden pyöräretken sähköpostitse ja tyhmänä en ottanut selvää miten sen aloituspisteeseen päästään. Tuntia ennen retken alkua menin kysymään respasta, että mitenköhän sinne pääsisi. Kerrottiin, että kävele ja ota juna. Ok. Ei paha. Matkaa noin 8km. Kysäisin vielä paljon aikaa matkaan menee sanottiin, että reilu tunti. Tässä vaiheessa tajusin etten tule ehtimään pyöräretkelle. Kysyin voisiko jotenkin päästä nopeammin esim. taksilla. Sanoivat, että joo ota vaan taksi. Menin kadulle ja pysäyttelin takseja kaikki, jotka pysähtyivät lähtivät ajamaan pois, kun näytin osoitteen. Hölmistyneenä siinä seisoin kadulla, että mitäs hittoa. Menin jälleen kysymään hostellista ja vastaus oli, että on niin ruuhka etteivät ne halua ajaa sinne. Tässä vaiheessa totesin, että unohdetaan se retki ja menen sinne intramuros alueelle julkisilla ja ihan omin avuin. Lähdin kävelemään kadulle, jossa juna-aseman piti olla. Sanomattakin selvää, että muutama vähintäänkin arveluttava kadunylitys oli matkan varrella ja sitten olen oikealla kadulla eikä missään mitään mikä edes kaukaisesti muistuttaisi juna-asemaa. Aloin sitten kysellä paikallisilta ja selvisi, että tältä kadulta vasta hypätään jeepneyn kyytiin, jolla pääsee sitten juna-asemalle. Tässä vaiheessa alkoi vähän ärsyttämään hostellin henkilökunta, joka ei tästäkään asiasta millään tavalla maininnut.. No hyppäsin jeepneyn kyytiin sanoin mihin olen menossa ja maksoin mitä pyydettiin. Pelkässä Jeepney ajelussa ruuhkassa meni lähes tunti. Sitten pääsin lähijunan asemalle ja totesin, että junat on nopeita nyt lähtee kulkemaan matkanteko. Noh eihän se ihan niin mennyt sillä ensin piti jonottaa, että pääsee turvatarkastukseen. Jälleen tarkistettiin kaikkien metroon menijöiden laukut aseistettujen vartijoiden toimesta. Ja sen jälkeen vasta jonotettiin lippua. Junalla pääsin ja jäin pois hostellin työntekijöiden mainitsemalla pysäkillä ja huomasin tulleeni torille. Jättimäiselle torille. Ihan hauska, mutta ei todellakaan se mihin oli tarkoitus mennä. Sukelsin kauppakeskukseen turvaan ihmisvilinästä kuumeisesti puhelimella etsimään tietoa missä olen ja mihin menossa. Selvisi, että tältä pysäkiltä pitää vielä ottaa riksa, jotta pääsee oikeaan paikkaaan. Tässä vaiheessa alkoi jo naurattaa. Riksan sivuvaunussa istuminen oli mielenkiintoista, kun kuski teki vähintäänkin kyseenalaisia reittivalintoja usein vastaantulevien kaistaa pitkin. Kuitenkin pääsin kuin pääsinkin juuri sinne minne halusin. Takaisin tullessa löysin lähemmän juna-aseman, josta pääsin junalla omalle pysäkille. Sieltä sitten otin taksin hostellille, koska en vaan enää jaksanut sitä ruuhkassa olemista. Taksin saamisessa auttoi turvamies. Taksejakin tuossa kaupungissa oli lähes mahdoton saada. Ihan uskomaton. Mikään ei toiminut. Tai no toimi. Netti hostellissa oli hyvä.

Tämän kartan perusteella kuvittelin, että hostellilta juna-asemalle on kävelymatka.

Jättitori

Jeepneyjono

Iloinen riksakyytiläinen.

Itse intramuros oli nähtävyytenä ihan kiva. Vanhan Manilan puistoja ja raunioita.

Melkein kaikki muut kulkuneuvot tulikin kokeiltua, mutta ei sentään heppaa.

Vielä hymyilyttää.

Pääsin myös polkupyöräriksalla ajelemaan.

Kävin paikallisessa ateneumissa, jossa olikin hienoja tauluja. Suurin osa käsitteli kristinuskon tulemista ja hienommat väkivaltaa. Sitä tuntuu tässä maassa riittävän. Yhä.

Ostin katukauppiaalta pepsin. Hieman hölmistyin, kun se tuli muovipussiin. Vielä enemmän jännäksi meni, kun se oli sinistä. Maistui kuitenkin kuumuudessa. 

Manilassa liikkuminen paikasta toiseen on äärimmäisen uuvuttavaa. Jotenkin en vaan ymmärrä miten siellä pystyy kukaan asumaan. Kuitenkin kulkuneuvoilla seikkailupäiväni oli oikeastaan ihan hauska. Seuraavana päivänä ne pienet ajatukset siitä, että manilassa voisi olla jotain hyvää haihtuivat ryöstön takia. Vieläkin ottaa päähän ryöstö tai oma typeryys sillä jälkikäteen, kun miettii pieniä merkkejä oli havaittavissa kuten se, että tulivat hakemaan minua hostellilta, mutta kuitenkin odottivat toisella puolella katua. Nyt jälkikäteen ihan selvää etteivät halunneet, että heitä nähdään. Noh ryöstöstä jo kirjoitin niin ei enempää siitä. 

Sanna saapui paikalle pelastamaan, koska itse olin niin kujalla etten varmaa olisi osannut mitään tehdä.

Hotellista oli hienot näköalat vaikka en koko hotellista paljon mitään muista sen verran kovissa aineissa olin. Vielä seuraavan aamun muistikuvat hyvin hämäriä.

Ennen lentoa kuitenkin käytiin yhdessä escape roomissa, joka oli ihan hauska. Vaikka oma suoriutuminen ei kovin kummoista. Taisin olla silloin yhä hieman pöllyssä.

Varmasti olinkin, koska lennosta en muista edes näitä kuvia ottaneeni. Kuitenkin varmasti onnellinen olin jättäessäni Manilan taakse.

Kaikki siis kaikki, joiden kanssa juttelin varoittelivat Manilasta etukäteen. Vaikka ryöstöä ei olisi ollut en olisi silti tykännyt kaupungista, koska liikkuminen siellä oli niin vaikeata. Lisäksi Manilassa oleva köyhyys oli ihan järkkyä. Kaduilla asui perheitä pienet lapset leikkivät moottoritien seisakkeilla. Kusi ja paska haisi monissa paikoissa. Eikä se asepukuisten vartijoiden määrä yhtään tuonut turvallisuutta enemmänkin nousi niskakarvat pystyyn, että todellako täällä tarvitaan näin paljon aseita. Ilmeisesti tarvitaan. Jos mietitään koko reissua turvallisimpina paikkoina olen pitänyt niitä kyliä, joissa ei ole yhtäkään poliisia. Esim. Mulu siellä koko hostellimme ovea ei saanut lukkoon, mutta olo mitä turvallisin sillä mitä siellä kylässä, josta ei edes mene tietä pois alkaisi joku rötöstelemään. Ainakaan itselleni aseet ja vartijat eivät tuo turvallisuudentunnetta.