Jessien talosta olin ottanut näin lahjakkaan epätarkan kuvan. Huoneessani oli neljä henkeä kahdessa kerrossängyssä. Ei muuten mitään ongelmaa, mutta yöpakkasilla huoneesta tuli jääkylmä. Kahdesta peitosta ja makuupussista huolimatta piti kikkailla, jotta pystyi nukahtamaan. Mikäli yölämpötilat pysyivät plussalla riitti patteri pitämään huoneen kohtuulämpöisenä.
Ensivilaus maailman röyhkeimmästä kissasta. Talossa oli myös kiva takapiha, jossa kasvoi sitruunapuu. Sitruunoita oli siis tarjolla niin paljon kuin halusi.
Ashburton on pieni maalaiskaupunki. Itse kaupungissa noin 20 000 asukasta ja koko alueella noin 30 000. Koko kaupunki elää maataloudesta. Sanoisin, että ainakin neljäsosa, jos ei enemmänkin kaupungin asukkaista on ulkomaalaisia, jotka tulleet pätkätöihin maatiloille tai tehtaille. Meidän majapaikassa oli noin 10 asukasta, joista noin 6 töissä tehtaalla ja 4 maatiloilla. Vastaavia homestay tyylisiä asuinpaikkoja on kaupungissa useita. Sanoisin, että kuitenkin kaupunkina isompi kuin esim. somero, johon itse paikkaa ajatuksissani vertasin. Osittain samantyylinen maatalouspitäjä. Kuitenkin Ashburtonissa oli paljon kattavampi esimerkiksi pikaruokaketjuvalikoima. Löytyi McDonald´s, Burger King, Pizza Hut, KFC ja Dominos isoista ketjuista. En enää ihmettele miksi Uudesta Seelannista on tullut yksi maailman lihavimmista valtioista. Itsekkin söin useita kertoja pizza hutin £5 pizzan sillä se täytti pitkäksi aikaa. Salaattia en raaskinut tehdä kertaakaan sillä ainekset niin kalliita. Esimerkiksi kirsikkatomaattirasia £7. Perunoita oli tarjolla majapaikassa ilmaiseksi aina sillä joku kävi aina perunatilalla töissä ja sai sieltä lastin ilmaisia perunoita. Kaupungista löytyi myös ihan kauppoja. Siis muitakin kuin traktorikauppoja ja rautakauppoja ja autokauppoja ja puutarhamyymälöitä vaikka niitä tietenkin oli eniten.
Siinä se kissa on niin söpönä pehmoisena ja viattomana.
Ennen ensimmäistä työpäivää oli tietona, että istutettaisiin mustaherukoita, joten varauduin kyykkäykseen laittamalla tukevat polviteipit.
Maatilalle mentiin neljä henkeä minä, ruotsalainen Olivia, italialainen Maria ja supervisorina toiminut paikallinen Barbara. Maatilalla oli kaksi mukavaa koiraa. Oikein valokuvauksellinen kolmivärinen kaunis lammaskoira ja vaalea noutaja, josta ei vaan voinut saada minkäänlaista valokuvaa.
Pian selvisi, että työn ennakkokuvaus mustaherukoiden istutus oli hivenen pielessä. Tarkoituksenamme ei ollut istuttaa yhtäkään mustaherukkaa vaan ottaa jo olemassaolevista pensaista pistokkaita, jotka istutettaisiin koneella.
Päivän työn tulos. Yhteen laatikkoon mahtui oksien paksuudesta riippuen 700-1000 pistokasta. Nämä kaikki leikattiin käsin saksilla, joten varmaan sanomattakin selvää, että jossain vaiheessa alkoi ranne vähän väsyä. Selkä ja polvet kesti työn yllättävänkin hyvin. Osittain siksi ettei ihan maahan asti tarvinnut kokoajan kyykkiä.
Ensimmäinen satsi mustaherukkaduunareita vasemmalta minä, ruotsalainen olivia, italialainen Maria ja ´Barbara, joka asuu Ashburtonissa.
Työmaata oli ihan riittävästi. Useana aamuna aloittaessamme oli maassa kuuraa ja lämpötila pakkasen puolella iltapäivällä kuitenkin aina lämpeni. Työssä ei kuitenkaan ihan hirveästi tullut liikuttua, joten aamulla olivat usein varpaat vähän jäässä. Sanoisin, että tämä heinäkuun säätila täällä vastaisi noin suomen huhtikuuta. Vielä ei ole kasveissa lehtiä, mutta silmut jo ovat. Samoin lämpötila voi olla pakkasella tai sitten voi olla päivällä vaikka 16c ja auringossa melkein t-paitakeli. Kuitenkin vuoden kylmin kuukausi täällä eli ei ihan suomen talvi tämä uuden seelannin talvi kuitenkaan ole.
Kolmantena työpäivänä keskiviikkona työkaverini Olivia sai sähköpostin voisiko hän tulla työhaastatteluun Christchurchiin leipomoon, joka tarvitsee kipeästi uutta työvoimaa. Haastatteluun saisi myös ottaa kaverin mukaan. Työnä olisi ison leipomon avustavat työt ja tuotteiden pakkaaminen. Luvassa työvuorolistat kerran viikossa ja vakituinen työ. Mustaherukkatöitä oli luvattu vain kahdeksi viikoksi niin pyysin Oliviaa tarkistamaan vielä firmalta onko ok, jos tulen hänen mukaansa. Vakituinen työ sisällä kuulosti sen verran hyvältä kuitenkin. Ilmoitin esimiehelle ottavani torstain vapaata ja meneväni työhaastatteluun. Lupasin torstaina ilmoittaa tulenko takaisin vaiko en. Innoissani pakkasin jo kaikki tavarani ja ajelin Christchurchiin haastatteluun. Siellä tapasinkin Olivian, joka oli lähtenyt jo edellisenä päivänä.
Menimme paikkaan, jossa haastattelun piti olla. Meidät päästettiin sisään ja aulassa seisoskelikin arviolta parisenkymmentä henkeä samoissa aikeissa. Kukaan ei sanonut mitä tapahtuu kaikki vaan seisoivat ihmeissään odottelemassa. Viimein paikalle tuli kiireisen oloinen nainen, joka jakeli täytettäväksi papereita aina kuudelle hengelle kerrallaan. Emme tajunneet rynnätä heti ensimmäisiin papereihin, joka johti siihen että odotimme paikalla varmaan lähemmäs kaksi tuntia ennen kuin pääsimme "haastatteluun". Tässä odotusajassa yksi odottelijoista oli laittanut tekstiviestin tämän "haastattelijan" pomolle, koska kaikki tapahtui niin hitaasti. Tämän jälkeen kyseinen nainen tuli paikalle suoraansanottuna naama norsunvitulla ja kyseli kuka oli viestin laittanut. Yksi henkilö ilmoitti viestin laitteneensa ja asian olevan ok. Nainen mutisi naama rypyssä saavansa tämän takia kuraa niskaansa.
Paperi, jonka täytimme olikin työsopimus. Olin toisaalta innoissani saadessani töitä. Toisaalta hämmentynyt, kun kukaan ei kertonut mitä tapahtuu. Viimein meidät kutsuttiin huoneeseen, johon tuli sama kiireinen nainen. Hän ei vieläkään vaivautunut edes kertomaan omaa nimeänsä puhumattakaan siitä, että olisi kiinnostunut meidän nimistä tai yhtään siitä keitä paikalla oli. Nainen jakoi meille paperit, jossa oli kysymyksiä hygieniasta ja aloin kiltisti täyttämään papereita, koska hän ei sanonut mitään. Sitten laitettiinkin video pyörimään ja nainen poistui huoneesta. Tässä vaiheessa tajusin, että varmaan vastaukset kysymyksiin ovat videolla. Tämänkin tämä haastattelija olisi ehkä voinut mainita. Vaikka toisaalta miksi vaivautua. Kaikkien passeista otettiin kopiot ja katsottiin, että kaikki tiedot sopimuksessa täytetty. Jätin täyttämättä kohdan, jossa sanottiin että olen saanut kopion työsopimuksesta sillä ajattelin, että se täytetään vasta, kun kopion on saanut. Ei näin sain läksytystä, että pitää allekirjoittaa heti. Samoin piti allekirjoittaa kohta, että olen tehnyt huumetestin. Tosiaan en mitään testi tehnyt. Jotenkin olin koko tilanteen outoudesta ja siitä, kun kaikki tapahtui niin nopeasti niin hämmentynyt etten edes tajunnut protestoida. Jotenkin odotin kokoajan, että kohta hän varmaan kertoo jotain työstä ja vastaa kaikkiin kysymyksiin. Ainoa asia mitä kerrottiin oli, että hän katsoi pöydän alle kaikkien kenkiä kenen kengät kelpaavat töihin ja kenen eivät. Lisäksi hän sanoi, että kaikkien pitää olla 24/7 puhelimen ääressä sillä kutsu töihin voi tulla hetkellä millä tahansa. Tehdas pyörii 24/7 ja jos joku on sairas voi tulla soitto vaikka keskellä yötä. Tässä vaiheessa aloin miettiä, että onko sittenkään mitään vuorolistoja edes tulossa. Kysyin paljonko töitä suurinpiirtein on. Vastaus oli ympäripyöreä. Voi olla viisi vuoroa viikossa voi olla kaksi vuoroa viikossa, mutta nyt on kiireinen vuodenaika, joten töitä kyllä riittää. Jo naisen asenne tappoi kaikki yritykset lisäkysymyksiin. Lähdin paikalta paperit kourassa todella hämmentyneenä. Ajattelin vain, että kohta jostain joku hyppää sanomaan olet piilokamerassa. Mutta ei. En oikein voinut uskoa, että jossain länsimaassa todellakin palkataan työntekijöitä tällä tavalla kuin karjaa. Myös olivia oli todella hämmentynyt.
Menin Olivian kanssa hänen hostelliinsa juttelemaan aiheesta. Päädyin siihen, että lähetän sähköpostin firmaan kysyen onko myöhemmin tulossa vuorolistat vai onko työ pelkästään päivystämistä puhelimen ääressä, jos nyt joku sattuu sairastumaan. Tästä on nyt yli kaksi viikkoa eikä kukaan ole vieläkään vastannut viestiini. Pari tuntia asiaa pohdittuani totesin, että palaan mustaherukoiden pariin, jossa ainakin tietää töiden alkavan joka aamu (mikäli ei sada). Laitoin viestiä saanko vanhan työni takaisin ja sainkin maanantaista alkaen. Päätin jäädä yhdeksi yöksi Christchurchiin, jotta pääsin sählytreeneihin ja palasin perjantain Ashburtoniin. En kuitenkaan ilmoittanut firmalle, jonka listoilla ilmeisesti olen yhä mitään siitä etten aio heille mitään työtä tehdä. Tämä siksi, että ihan mielenkiinnosta halusin nähdä milloin tulee ensimmäinen puhelu, kun työtä mainostettiin sillä, että tekijöille riittää paljon töitä. Ensimmäisen puhelun tulemiseen meni viikko, joten eipä sitä työtä niin paljon tainnutkaan olla. Oli lähellä etten kirjoittanut kitkerää palautetta työntekijöiden kohtelusta rekrytointifirmassa itse yritykselle, mutta en sitten jaksanut. Olisi ehkä pitänyt. Sama oli Australiassa ja varmaan on kaikissa maissa, joihin virtaa työn perässä ulkomaalaisia, jotka ovat valmiita tekemään töitä. Aina löytyy firmoja, jotka haluavat käyttää ihmisten innokkuutta naiviutta ja ymmärtämättömyyttä hyväkseen. Itseni on kovin vaikea ymmärtää miksi. Tämä firma olisi varmasti saanut luotettavampia työtekijöitä osoittamalla hieman kunnioitusta ja kertomalla rehellisesti mitä työ on sen sijaan, että luo tämmöisen vedätyksen ilmapiirin. Uskon, että "haastattelun" jälkeen en todellakaan ollut ainoa, joka jättää firmalta tuleviin puheluihin vastaamatta. Onneksi uudessa Seelannissa sentään on minimipalkka, joten siinä on hankalampi vedättää. Vaikkakin sekin onnistuu. Esimerkiksi huonolla urakkapalkkasopimuksella saattaa päätyä tekemään töitä alle minimipalkan. Kuulin parista henkilöstä, joille oli käynyt näin. Sikäli sääli, koska toisaalta kuulin myös useilta kuinka hyvin urakkapalkalla voi tienata. Kuitenkin mahdoton etukäteen tietää onko sopimus hyvä vaiko huono, kun ei ole mitään käsitystä vaikkapa siitä kuinka nopeasti laatikollisen kiwejä voi poimia.
Olin hyvin iloinen palatessani Ashburtoniin tuttujen ihmisten ja tutun kissan luokse. Yhden työpäivän menetin, mutta se nyt oli pieni tappio. Yksi hullun kissan ominaisuuksista oli pureminen. Toki piti aina leikkiä kissan kanssa, joten ranteet naarmuilla mentiin.
Farmilla ei mikään ollut muuttunut sama koira ja samat työt.
Joinain päivinä samalle pellolle, jossa katkoimme pistokkaita päästettiin lampaita.
Lampaat ovat tyhmiä eläimiä. Niiden pelästyttämiseen ei tarvitse kuin taputtaa käsiä. Kuitenkin aluksi tunsin oloni hieman epävarmaksi lampaiden seurassa kunnes tajusin, että eivät ne tule lähelle.
Tälläisessä talossa farmin omistaja Dennis ja poikansa William sekä muu perhe asuivat. Farmin omistaja ja hänen poikansa olivat aluksi mukavia. Etenkin poika. Sitten viimeisen viikon parina viimeisenä päivänä omistaja ei ollut enää mukava. Meillä porukka vaihtui, kun Olivia jäi Christchurchiin ja Maria sai pidempiaikaista työtä maitotilalla. Tilalle tuli kaksi uusiseelantilaista tyttöä, joista farmin omistaja ei pitänyt ja kertoi parin päivän jälkeen ettei tarvitse tulla takaisin. Tai siis ei toki kertonut heille suoraan, sillä rekryfirman kautta työskentelemme, vaan oli soittanut firmaan, josta heille kerrottiin etteivät työt tällä tilalla jatku. Lisäksi alkoi tulla valituksia. Milloin katkoimme liian pitkiä pistokkaita milloin olivat liian lyhyitä tai milloin niissä oli liian vähän silmuja. Sanoisin, että jos maksaa minimipalkkaa ei voi odottaa täydellisyyttä. Lisäksi en oikein ymmärtänyt mistä kuunkierrosta hän niitä säännöksiään katsoi, kun joka kerta vähän muuttui mitä haluttiin. Kyseessä kuitenkin keppien leikkaaminen ei mikään kovin suurta aivokapasiteettia tehtävä. Tavallaan kuitenkin nautin siitä, että pellolla sai kuunnella omaa musiikkia ja edetä omassa tahdissa. Työ oli niin yksinkertaista, että aivot pystyi nollaamaan täysin. Henkisesti erittäin kevyttä työtä fyysisesti hivenen haastavaa. Parina iltana oli pakko ottaa särkylääkettä, jotta pystyi nukkumaan, kun ranne alkoi vihoitella.
Italialainen Maria täytti vuosia ja teki syntymäpäivänsä kunniaksi kaikille pizzaa ja tiramisua. Maria siis pöydän päässä.
Voitti kyllä pizzahutin aika mennentullen.
Majapaikassamme oli välillä kylmä. Muutaman kerran, kun tulin töistä kotiin ja katsoin olohuoneen lämpömittaria oli lämpötila sisällä 11c. Onneksi oli takka. Epäonneksi koko majapaikka oli täynnä aasialaisia (lähinnä Taiwanista), joilla ei ollut mitään havaintoa miten takkaa käytetään. Yhtenä päivänä löysin olohuoneesta takan vierestä kaksi hytisevää aasialaista, jotka olivat viettäneet vapaapäivää kylmässä olohuoneessa. Tein tulet takkaan ja he silti valittivat kuinka on niin kylmä. Siinä vaiheessa en pystynyt enää edes sanomaan mitään, kun ärsytti niin paljon, että ovat olleet koko päivän siinä takan vieressä odottamassa, että joku tulisi töistä ja tekisi heille tulen. No eipä kai siellä Taipeissä sitten opi tulentekotaitoja. Kämppikseni saksalainen David kertoi, että oli yhtenä päivänä nähnyt, kun nämä aasialaiset yrittivät tehdä tulta laittamalla puun takkaan ja tunkemalla paperia puun viereen. Eli he eivät ihan oikeasti osanneet tehdä tulta. Marian ja Olivian lähdettyä olimme Davidin kanssa ainoat ei aasialaiset ja ilman häntä olisin varmaan seonnut. Kaikella rakkaudella aasialaisissa on todella mukavia ihmisiä, mutta välillä he osaavat käyttäytyä niin stereotypisen aasialaisesti ettei vaan pysty käsittämään.
Kissa oli sitten aihe erikseen. Eihän sille söpölle kissalle voinut olla kauan vihainen. Mutta kieltämättä otti päähän herätä aamulla tehdä aamiaista ja huomata, että kissa yrittää varastaa kaiken. Esimerkiksi tässä jugurttini. Kissa tosiaan hyppäsi syliin vaikka väkisin ja alkoi tutkia mitä on tänään ruokana. En osaa edes laskea monta kertaa heitin kissan alas pöydältä. Kerran hetkeksi käänsin katseeni ja eväsleipieni päältä oli viety makkarat, jotka löytyivät kissan kanssa nurkasta. Toisena päivänä käänsin katseeni ja kissa oli nuolemassa juustoani. Aasialaiset keittivät yhtenä päivänä kanakeittoa ja olivat jättäneet sen liedelle hautumaan kannen alle. Kissapa oli tästä keitosta hieman eri mieltä ja oli käynyt kolkkaamassa kannen pois keittokattilan päältä ja pyydystänyt kanan pois keitosta viskonut sen lattialle ja pistellyt poskeensa. Voin vannoa, että tämä kissa on jotain sukua shrekin saapasjalkakissalle.. Eikä ruokavarkaudet olleet ainoita. Lisäksi kissa tuli syliin silloin kun halusi, välittämättä siitä oliko sylissä esimerkiksi tietokone. Kertaalleen kissa saikin läppärini sekoamaan niin, että mikään näppäin ei toiminut vaan tietokoneessa oli pelkät äänikomennot päällä. Onneksi uudelleenkäynnistys auttaa (lähes) aina.
Ashburton ei ehkä kuitenkaan ollut se kaikkein vilkkain kaupunki, joten viikonloppuretkelle päätimme lähteä vaeltamaan Rakaia Gorgelle. Tunnin ajomatka ja kolmisen tuntia vaeltamista. Oikein kiva reissu vaikkakin mutaisimmat kohdat olivat hieman inhottavia kävellä.
Täällä päin maailmaa ihmetyttää veden väri. Se on ihan eriväristä kuin mitkään joet tai järvet suomessa. Johtuisikohan jostain mineraaleista. En tiedä.
Osasihan se kissa olla aika ihanakin sylissä päiväunia nukkuessaan.
Minimipalkkaduunarin on toki lotottava, jos vaikka saisi sen päävoiton. Ei tullut tällä(kään) kertaa.
Vaelluksen jälkeisenä sunnuntaina päätin lähteä ajelemaan ja katsomaan minkälainen ranta on lähin ranta Wakanui beach noin 15min automatkan päässä Ashburtonin kaupungista. Rannalla oli muitakin ihmisiä ja näin, kun kaikki kävelivät samaan suuntaan jonkin sorttisen möntin luokse. Aloin heti miettiä olisiko valas. Ajattelin ensin ettei varmaan ole, mutta lähemmäksi päästessäni oli pakko todeta, että kuollut valashan se oli.
Paikallisten mukaan valas oli ollut rannalla jo pari päivää ja hieman valaasta jo nousikin mädän kalan lemua. En mennyt koskemaan, mutta hyvin lähelle valasta kyllä menin. Oli hieman surullinen näky. Jälkikäteen kuulin, että kyseessä on ryhävalas. Yritin googlesta etsiä miksi valaat ajautuvat rantaan, mutta parempaa selitystä kuin navigointivirhe en löytänyt.
Tästä alkoikin sitten 15minuuttiani julkisuudessa. Hetken mielijohteesta laitoin juttuvinkin iltalehteen valaasta rannalla. Yllätyksekseni parin tunnin kuluttua sain puhelinsoiton, jossa minua haastateltiin ja kerrottiin, että valaasta tehdään juttu ainakin nettiin. Siinä vaiheessa eivät osanneet sanoa tuleeko myös lehteen. Lähetin vain kuvia ja mietin mimmoinen juttu siitä tulee. Linkki nettisivujen juttuun löytyy alta. Lisäksi kuulemma lähes sama juttu oli ollut myös ihan printatussa lehdessä! En olisi ikinä uskonut. Ja ennen kaikkea juttua on jaettu Facebookissa 447 kertaa!! Aika kova suoritus ensikertalaiselta "uutisvinkkaajalta" sanoisin.
http://m.iltalehti.fi/ulkomaat/2016071021881728_ul.shtml
Valaan silmästä tosiaan oli valunut nesteitä ja näytti niin kuin se olisi itkenyt. Oli myös jännä nähdä valaan "hetulat" noin lähietäisyydeltä. Mielummin kuitenkin olisin elävän valaan nähnyt. No ehkä niitäkin ehtii vielä nähdä. Ja elävällä valaalla ei olisi päässyt lehteen.
Uskollinen autoni kuljetti minut kivikkoiselle rannalle.
Huvikseni ajelin myös kohtaan, jossa Rakaia river- joki laskee mereen. Sieltä löytyi vesilintujen pesimäalue. Ensin luulin pingviineiksi, mutta ei sentään.
Rakaia river on siitä jännä joki, että kohta, josta se laskee mereen vaihtelee päivittäin riippuen kuinka paljon virtausta jokeen tulee ja mistä suunnasta. Ennätys on ollut, kun yhden päivän aikana joen laskeutumiskohta mereen vaihtui 90m aiemmasta.
Yksi aktiviteetti Ashburtonista sentään löytyi nimittäin uimahalli. Ja oli vieläpä hyvä uimahalli tämä EA-Center suihkuista tuli ihanan lämmintä vettä. Suurimmaksi osaksi sai oman radan uimiseen ja lisäksi ihanan lämmin poreallas ja höyrysauna $5,5 eli noin 3,5e hintaan. Tuli käytyä useaan otteeseen. Välillä viikonloppuna ja välillä illalla töiden jälkeen. Teki hyvää vähän venytellä jalkoja ja selkää kuumassa höyrysaunassa. Kuvassa on erikoisuus, johon en ennen ole törmännyt, mutta voisin törmätä useamminkin. Nimittäin uimapukulinko. Sinne sai siis uinnin jälkeen laittaa uimapuvun sulkea kannen ja 10sek päästä uimapuku oli lähes kuiva. Ihan nerokasta ettei tarvitse kantaa märkää uimapukua mukana!
Lampaat saivat aina mitä kummimmista syistä paniikkikohtauksia ja lähtivät juoksemaan ja hyppimään mustaherukkapensaiden ylitse. Tietenkään ikinä en saanut kuvaa, kun he pensaiden yli hyppivät.
Koirasta sentään sain kuvan.
Hetkeksi nousin ylös ja kissa pääsi jälleen yllättämään viemällä makuupaikkani.
Pari kertaa onnistuin saamaan seuraa unoa pelaamaan.
Aamulla lähdettiin töihin 7.30 eli ennen auringonnousua. Ajomatka kesti 45min, jonka aikana aurinko ehti nousta.
Pari kertaa pääsin myös ajelemaan peräkärryn tarakalla.
Yhtenä iltapäivänä juututtiin ruuhkaan. Autoruuhkaksi ashburtonissa lasketaan, jos neljä autoa on samalla kadulla. Lammasruuhkat lähes yhtä yleisiä.
Siinä on muutama tuhat pistokasta. Yhteensä kahden viikon rupeaman aikana porukkamme leikkasi noin 35 000 pistokasta.
Rankka työ vaatii viiniä. Tähän montanaan oikeastaan tykästyin.
Yhtenä aamuna kissalle oli ilmastynyt koiran kaulapanta. Nauroimme ja mietimme onko se käynyt yöllä hakkaamassa jonkun koiran ja varastanut siltä timanttipannan. En yllättyisi. Sen verran kova kissa oli kyseessä.
Kävelyretki Ashburton joella tuotti yhden kuvan sähkölinjasta.
Sitten sainkin töitä uudella farmilla. Ilokseni Barbara ja David edelliseltä farmilta tulivat mukaan lisksi muutama "uusi tyttö". Tällä kertaa työnä oli ihan oikeasti istuttaa niitä mustaherukoita. Tässä siis kyykättiin ihan maahan asti tökkimään niitä keppejä suoriin riveihin säännöllisin välimatkoin. Urakkana oli istuttaa täyteen tämä 40 hehtaarin pelto sekä toinen pienempi 7 hehtaarin pelto. Ensimmäinen päivä meni yllättävän kivuttomasti ja meitä kehuttiinkin, kun olimme niin kovin nopeita. Toisenakaan päivänä en valittanut, kunnes pääsin kotiin. Yhtäkkiä takareidet vetivät ihan kramppiin. Poltti pahemmin kuin minkään crossfit tunnin jälkeen ikinä. 7h kyykkyjen tekemistä ei ole sitten kylmiltään ihan helppoa. Yöllä en saanut särkylääkkeistä huolimatta oikein unta, kun jalat kramppasivat. Onneksi keskiviikkona tarvittiinkin yksi työntekijä muihin hommiin ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Autoin jälleen pistokkaiden tekemisessä, mutta tällä kertaa käytettiin ihan eri metodeita kuin toisella tilalla. Käytössä oli pellolla traktorin perässä olevasta agregaatista voimansa saavat ilmanpaineella toimivat sakset, joilla oksat katkottiin. Katkotut oksat kuljetettiin vajaan, jossa niistä katkottiin pyörösahalla sopivankokoisia pätkiä. Ja toki yritettiin ottaa madot ja toukat pois etteivät kulkeutuisi heti uusille pelloille.
Näin kaupunkilaisena en ymmärrä maataloudesta yhtään mitään. Kuitenkin nämä kolme viikkoa olivat perin opettavaiset. Ensinnäkin olen aina miettinyt miksi joku haluaa asua maalla sillä siellä ei ole mitään. Totta. Kuitenkin nautin ulkona työskentelystä huomattavasti enemmän kuin sisätöistä. Jotenkin todella virkistävää. Lisäksi oli ihan oikeasti hyvä fiilis päivän jälkeen nähdä suorat rivit mustaherukoita, jotka me olimme istuttaneet. Toimistossa voi paiskia päivän töitä perse ruvella ja kotiin lähtiessä toimisto näyttää ihan samalta kuin sinne tullessa. Työn jälkeä ei näy missään. Farmityöt ovat sinäänsä paljon palkitsevampia. Kuitenkin maaseudulla se stereotypia, että kaikilla on paljon lapsia, jotka tekevät tilalla töitä pitää paikkansa. Maalla ei todellakaan taida olla muuta tekemistä kuin tehdä niitä lapsia. Ja paljon.
Töitä tehdessä pystyi katselemaan taustalla olevia lumihuippuisia vuoria.
Tällä farmilla hämmensi eniten puhdas mittakaava. Kun ajoimme portista sisään levittäytyi yksityisteiden verkosto jokaiseen suuntaan. Pelkkää mustaherukkapeltoa oli 140hehtaaria tällä yhdellä tilalla! Sen lisäksi 200 hehtaaria muuta peltoa. Naapurin maitotilalla on 7000 lehmää. Jotenkin veti ihan hiljaiseksi. En oikein ole ikinä ajatellut, että jollain olisi 140 hehtaarin mustaherukkafarmi. Tai, että joku omistaisi 7000 lehmää. Oli pakko googlettaa ja suomen suurimmassa navetassa on 600 lehmää. Eli puhutaan nyt pikkuisen eri mittakaavasta. Farmin omistajan pojan Michaelin mukaan Uusi Seelanti ei maksa maatilanpitäjille mitään maataloustukia, joten farmejen on oltava isoja, jotta ne olisivat kannattavia. Maan hinta on myös noussut huimasti, joten pitää harkita kannattaako ostaa uuttaa maata sillä sen hinnan kuolettamiseen menee pitkän aikaa. Suomessahan suuri osa maatilojen tuloista tulee erilaisista tuista. Täällä maitotuotteet maksavat kaupassa hieman suomea enemmän. Mietin vain, jos kaikki tuet lakkautettaisiin tulisi varmaan suomessakin hinnat nousemaan. Jotenkin vaan itse vaikka ajelee kilometrikaupalla peltojen lävitse ei silti pysty tajuamaan, että sitä peltoa on oikeasti niin paljon.
Täällä myös on oma melkein sanoisin jopa yhteiskuntaluokkansa farmeilla pätkätöitä tekevistä ihmisistä. Suurin osa tekee töitä minimipalkalla ja aina eri tilalla. Toki löytyy poikkeuksiakin. Esimerkiksi tällä tilalla oli mustaherukoiden parissa töissä Barbara, joka oli joka vuosi tullut aina mustaherukka-aikaan kuukaudeksi töihin tälle samalle tilalle 38vuoden ajan. Melko kunnioitettavaa. Myös toinen seniori Marina löytyi, joka kertoi olevansa jo eläkkeellä, mutta aiemmin oli töissä teurastamolla, jolla oli aina tähän vuodenaikaan seisokki, jonka vuoksi ehti hyvin mustaherukkahommiin. Jotenkin suomessa olen aina kuvitellut, että maatiloja pyörittää se yksi perhe. Nyt tajusin ettei se kiireisimpinä aikoina ainakaan isoilla tiloilla ole mahdollista ilman lisävoimaa kaikkea saada tehtyä. Eli todennäköisesti suomessakin on joukko tilalta tilalle kiertäviä farmityöntekijöitä. Olen elänyt kuplassa, kun en ole tiennyt tästäkään mitään. Toisaalta suomalaiset tilat ovat pienempiä kuin täällä päin, joten vähemmän vierastyövoimaa tarvitsevat. Itseäni kyllä melkein kiinnostaisi käydä pätkätöissä jossain suomalaisella maatilalla joskus.
Pari kertaa oltiin niin nopeita, että pistokkaat loppuivat kesken, joten saimme 10min lisätauon, kun odotimme, että meille tuotaisiin lisää keppejä istutettaviksi. Kuvassa makoilee David ja istuskelee ruotsalainen Hedda ja raskalainen Chloe.
Yleensä kissa kiusasi minua. Välillä toisinkin päin ja pääsin kiusaamaan kissaa.
Farmin uusi tulokas koira, joka vasta opetteli mitä farmikoiran tehtäviin kuuluu. Aivan ihana tapaus :).
Siinä niitä tikkuja on maassa. Kuulemma yleensä noin 95% istutetuista pistokkaista lähtee kasvamaan. Vuoden kuluttua istutuksesta pellot käydään läpi ja jos on aukkoja niin isutetaan tilalle uudet kasvit.
Siinä sitä on tulevaa mustaherukkapeltoa. Rivien piti olla suorat sillä koko satohan kerättään koneellisella keräimellä.
Ja mitä niistä mustaherukoista tulee. No tätä. Michael kertoi, että 50% mustaherukkasadosta myydään Ribenan valmistukseen. Ribena on siis eräänlaista mustaherukkamehua tosin lisäksi lisäaineita, joten tämä purkki sisälsi vain 7% itse mustaherukkamehua. Toinen 50% tuon tilan sadosta menee mustaherukkajauheen tekemiseen. Jauhetta syövät terveysintoilijat ja urheilijat sen terveysominaisuuksien takia. Suomessa myydään vastaavia mustikka ja karpalorouheita ainakin, joita joskus olen viiliin sekoittanut.
Tämä työ oli paljon fyysisempää kuin pistokkaiden teko, joten iltapäivän auringossa tarkeni tehdä töitä ilman pitkähihaista. Tässä viimeisen päivän demostraatio mustaherukan istuttajan ergonomiasta. Myös mustaherukoiden istutuksessa kärsi ranne vaikkei niin paljoa kuin pistokkaita tehdessä. Tämä johtui siitä, että pistokkaat piti työntää melko syvälle maahan, jotta aamuisin tuleva routa ei nostaisi niitä pois maasta. Nyt on sitten opittu paljon mustaherukoista. En tiedä tekeekö tällä tiedolla mitään, mutta en usko, että turhaa tietoa on olemassakaan. Muistoksi urasta jäi yhä hivenen kipeä ranne ja muutama satanen pankkitilille. Olisi se voinut olla huonompikin reissu. Seuraavaksi kuitenkin jotain ihan muuta.
