Huahinen lapsikatras

Moorealta lähdimme purjehtimaan kohti Huahinen saarta, jonne oli muutaman päivän purjehdusmatka. Olimme käyttäneet purjehdittaessa suunnan pitämiseen joko autopilottia tai tuuliperäsintä, mutta 3.8 ensimmäisen kerran pääsin Cara Mian ruoriin. Ensin tuulta ei ollut juurikaan, mutta tuulen kiihdyttyä päästiin Cara Mialla mukavaa kuuden solmun purjehdusvauhtia. Seuraavan päivän iltana myös saavuimme perille pimeän juuri laskeuduttua, joten jouduimme ankkuroitumaan pimeässä. Osoittautui, että olimme ankkuroituneet hieman syrjäiseen paikkaan missä muita veneitä ei ollut lähistöllä. Muutenkin aiempiin vierailukohteisiimme verrattuna Huahine oli rauhallinen ja vähäturistinen paikka.

Huahinen nimi tarkoittaa noin karkealla käännöksellä naisen synnytyselimiä, joten saarta, joka oikeastaan muodostuu kahdesta saaresta pidetään hyvinkin hedelmällisenä seutuna. Saari siis koostuu kahdesta saaresta Huahine Nuista, joka on iso saari ja Huahine Itistä, joka on pienempi saari. Ankkuripaikkamme oli näiden kahden saaren välissä. Ankkuripaikka oli tosiaan hieman syrjässä, joten jos johonkin halusi mennä oli käytännössä liftaus ainoa järkevä vaihtoehto liikkumiseen. Tämän takia jakauduttiin ryhmiin saaren tutkimisessa. Ensimmäisenä päivänä 5.8. lähdin Johanin kanssa ja tarkoituksenamme oli etsiä muinaisia temppeleitä, joita saarella piti olla useita.

Lähdimme ensin kävelemään ja alkuun ei meinannut tulla vastaan mitään autoja, jotka meidät olisi kyytiin ottaneet. Sinäänsä se ei haitannut sillä kävellessä pystyimme poimimaan tuoreita papaijoita suoraan puusta. Kiipesimme rinteelle, josta oli näin hienot maisemat lahdenpoukamaan. Kuvasta huomaa kuinka vehreä saari oli kyseessä. 

Jonkun aikaa käveltyämme alkoi iskeä vähän nälkä ja katsottiin kartasta, että ihan lähellä on kylä siellä varmaan on kauppa ja ehkä joku ravintola. No oli muuten niin pieni kylä ettei ollut. Jokin kaupan sukuinen olisi ollut, mutta se ei ollut auki. Kaksi kojua löydettiin mitkä myivät karkkia minibanaaneita ja suklaakakkua. Vedin suklaakakun nälkään ja johan alkoi kysellä etteikö tosiaan mistään saisi leipää. Hienosti sanakirjasta katsottiin mikä leipä on ranskaksi. Siellä sitten yksi katumyyjän kavereista kipitti kotiinsa ja toi meille kokonaisen patongin. Eivätkä suostuneet siitä mitään rahaa ottamaan niin saimme mahat täyteen. Sen jälkeen aloimme jälleen liftauksen ja pääsimmekin heti pakettiauton kyydissa haluamaamme paikkaan.

Tien vierestä lähti polku metsään ja erilaisia pikkupolkuja harhaillessa tuli vastaan vanhoja raunioita. Kuten kuvassa, jossa on aseteltu kivet suorakulman muotoiseksi muodostelmaksi. Ei aavistustakaan minkä takia. Nykyisin Tahitilaiset ovat hartaita kristittyjä ja muinaisuskonnot ovat päässeet unohtumaan. 

Nämä rauniot olivat uskomattoman kauniilla paikalla vuorenrinteellä mistä aukesi näkymä yli saaren. Huonoa tuuria sikäli, että juuri siellä ollessamme alkoi satamaan vettä niin kuvat eivät ole kummoisia. Pieni vesikuuro ei muuten haitannut sillä lämpötilaa se ei juurikaan laskenut.

Veneeltämme Cara Mialta katsottuna oli tämmöiset maisemat.

Näkymä ankkuripaikalta.

Suurimmaksi osaksi liftatessa päästiin pick-up mallisten autojen lavalle matkustamaan, joka onkin näissä lämpötiloissa ehkä mukavin tapa matkustaa. Toisena päivänä Huahinellä suunnattiin Johanin kanssa Huahine Itille eli pikkusaaren suuntaan.

Löysimme ehkä mielettömimmän rannan missä olen koskaan ollut. Myös rannassa oli vanhan temppelin raunioita.

Turkoosia vettä ja hiekkarantaa jatkui varmaan 2km verran. Ja sille 2km pätkällä mikä käveltiin nähtiin varmaan alle 10 ihmistä. Ihan mieletön ranta.

Valittiin tämä kohta "leiripaikaksi" mistä lähdettiin tekemään snorklailureissuja. Ei tarvinnut kauaksi rannasta edetä, kun koralliriutat alkoivat. Siellä näkyi henkeäsalpaava määrä erilaisia värikkäitä kaloja pienenpienistä nemoista vähän isompiin vonkaleisiin asti. Virtausta oli jonkin verran, mutta lainaräpylöillä ei ollut mikään ongelma.

Paikalliset ihmiset ranskalaisessa polynesiassa ovat mielestäni kauniita. Eivät tumma eivätkä vaaleaihoisia vaan jotain siitä väliltä. Mutta missään mallinmitoissa tämä kansakunta ei ole. Saaret ovat niin hedelmällisiä, että niillä ei köyhänkään tarvitse nähdä nälkää. Taloksi riittää vähän vaatimattomampikin asumus sillä kylmä ei tule ikinä, mutta ikuisen tuulenvireen takia ei myöskään tukalan kuuma. Jos itseni pitäisi olla koditon jossain maassa valitsisin ehkä tämän.

Joku oli kaivertanut kiveen kilpikonnan.

Rannalla keksin uuden lempiharrastuksen rapukotiloiden bongailun. Rannalla oli paljon kotiloita, mutta osa niistä alkoi liikkumaan rapu sisällä. Niitä löytyi 10cm halkaisijasta aina pienenpieneen asti. Tämänkokoiset jo yrittivät saksilla napata sormesta, jos niitä piti kädessä. Tosin eivät saaneet edes kunnon nipistystä aikaiseksi.

Mr Crab

Pienin löytämäni rapu ei ollut edes sormenpään kokoinen.

Ranskan polynesialaiset ja etenkin Huahinen alkuperäisasukkaat olivat äärettömän ystävällisiä. Vaikka osa sanoikin etteivät halua tälle saarelle enää lisää turisteja ettei käy niinkuin tahitille ja boraboralle, joissa turisteja käy valtavat määrät. Silti kaikki olivat äärettömän mukavia ja ystävällisiä paitsi saaren ranskalaiset. Toki hienoimmat rantatontit olivat ranskalaisomistuksessa. Kävelimme rantaa pitkin ja heti tuli yksi ranskalainen muistuttamaan, että rannalla saatte kävellä, mutta heti metrin päässä rannasta alkaa heidän tonttisa ja sinne ei saa tulla. 

Kun tultiin veneeltä rannalle kumiveneellämme niin meitä oli aina vastassa lauma paikallisia lapsia, jotka auttoivat kantamaan kumiveneen rantaan. Lisäksi oli heidän koiransa, joka on kuvassa. Koira ensimmäisen päivän haukkui meille kuin raivohullu. Myöhemmin meistä sitten kuitenkin tuli ihan kavereita.

Tulimme joskus iltapäivällä Johanin kanssa rantaan tarkoituksena palata Cara Mialle, mutta Nikke ja kapteeni olivat lähteneet dingolla (kumivene) kaupungille, joten jouduimme odottamaan rannassa. Paikalliset lapset tulivat taas heti meitä viihdyttämään vaikkei yhteistä kieltä ollutkaan. He toivat meille kookoksia, jotta saimme juotavaa. Kuvassa Johan avaa yhtä kookoksista vaikka kookosten avaaminen kävikin lapsilta paljon näppärämmin.

Halusimme ottaa yhteiskuvan lasten kanssa ja Johan viritti jalustan kameralleen. Lasten mielestä tämä oli ihan äärimmäisen mielenkiintoista ja kaikki kävivät vuoronperään kurkkimaan kameran linssin läpi.

Odottelun jatkuessa meille tuotiin myös itsetehtyä mehujäätä, joka oli helteessä oikein hyvää syötävää.

Tässä koko porukkamme. Oikealla Johan ja minä ja sitten kaikki seudun lapset.

Kun kyytiä ei kuulunut saivat nämä ihanat tytöt päähänsä tehdä minulle perinteisen kukkaseppeleen. Seppele on kaunein seppele mitä olen ikinä missään nähnyt.

Kun kyytiä veneelle ei vieläkään kuulunut hakivat lapset jostain Uno- pelikortit ja loppuajan pelasimme unoa, joka on kutakuinkin kansainvälinen peli ja siinä ei tarvinnut samaa kieltä. Loppuaika menikin sujuvasti ja lopulta meidät haettiin takaisin Cara Mialle ja oli aika jättää Huahine taakse. 

Ranskan Polynesian saarista oli Huahine ehdoton suosikkini. Toisaalta suuren ansion tästä saavat paikalliset lapset, jotka olivat niin välittömiä ja mukavia. Ja kyllä saarella riitti ihan nähtävääkin olisin siellä vielä pari päivää voinut viettää helposti. Mikäli joskus joku matkustaa ranskan polynesiaan niin Huahine saa vahvan suosituksen matkakohteena.